18. luku: Kevätkertomus

On se vaan kuulkaa ollut villi kevät. Ainakaan ei ole ehtinyt tulla tylsää. Valkoisen seinän tuijottaminen tuskin on koskaan ollut yhtä suurta viihdettä.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tiedetään. Yliopiston lukuvuosi päättyy vasta heinäkuun lopussa, joten saattaa olla hivenen aikaista pistää ensimmäistä jatko-opiskeluvuotta purkkiin jo nyt. Kuitenkin, kevät on ollut sen verran toiminnantäyteinen ja vauhdikkaiden käänteiden kirjoma, että ehkä on parempi oksentaa kuluneet viisi kuukautta jo tässä vaiheessa pihalle, niin on sitten parempi olo vastaanottaa koittava kesä. Lisäksi ollaan tässä uuden kynnyksellä, ihmiskuntana ja henkilökohtaisellakin tasolla, joten perusteluja vuosikertomuksen suoltamiselle pari kuukautta ennakkoon kyllä löytyy.

Miten on väitöstutkimuksen kanssa mennyt?

Tutkijana sitä kuluttaisi mieluummin aikansa tutkimalla niitä asioita, joista on kiinnostunut. Saatat olla joskus kuullut, että tutkijan työssä varsinainen tutkimus on aika ajoin pienessä sivuroolissa, kun elämän realiteetit tarjoavat litsaria molemmille poskille. Onnellisia ne, joilla palkka juoksee. Useimmilla ei. Siksi pitää vähän väliä anella apurahaa oman selvitystyön edistämiseksi. Jos ei ole vielä saanut ensimmäistäkään rahoittajaa innostumaan sijoittamaan pennosiaan hankkeeseen, niin sitä anelua saa harrastaa lähes tauotta.

Niin minäkin. Eipä juuri mieltä ylennä, kun iso osa ajasta tuhrautuu apurahahakemusten laatimiseen. Ennen elokuuta 2019 olin lähettänyt kolme hakemusta. Syksyllä 2019 lähti kolme lisää. Kuluneen kevään aikana tahti on kiihtynyt, kun aneluita on mennyt peräti seitsemään eri paikkaan. Siis kaikkiaan 13 hakemusta eikä yhden yhtä positiivista päätöstä. Ei edes pikkiriikkistä, kuukauden minimipalkan suuruista tai stipendikokoista summaa. Hakemuksista kaksi tosin on vasta vireillä ja yksi odottamassa lähettämistä, joten saattaahan jotain tässä vielä kuoriutua. Mutta enpä olisi osannut aikanaan elokuussa arvata, että tilanne on edelleen lähes vuosi myöhemmin tämä.

Tutkimusrahan uupuessa en ole rohjennut loikata aineistojen tuottamisen maailmaan, joka saa odottaa. Muilta osin tilanne on aika jähmettynyt, sillä tutkimuksen kehys on nyt viilattu ohjaajien kanssa kuntoon ja väitöskirjan teoriaosuus on tällä erää hyvällä mallilla. Kaikki olisi valmista, kunhan vain saisi talouden sille tolalle, että pystyisi investoimaan tutkimuksen edellyttämiin kuluihin ilman pelkoa tilin tyhjenemisestä. Positiivisesta rahoituspäätöksestä saisi myös riippumatonta signaalia, että hei, tässähän tutkitaan ihan oikeasti järkeviä ja kiinnostavia asioita.

Tapasimme viimein toisen ohjaajani kanssa, ensin tammikuussa silmästä silmään ja sitten vielä maaliskuussa Skypen välityksellä. Tämä oli yksi kevään positiivisimmista jutuista. Herra tutkimusjohtaja osoittautui miellyttäväksi herrasmieheksi.

Entäpä muut opinnot?

Katselin tuossa loppusyksystä, että, jaa, kevät näyttää kurssien osalta aika tyhjältä. Siis, itse asiassa aivan typötyhjältä. Tiedossa ei ollut mitään sopivaa kurssia, josta voisin repiä irti hyötyä tutkintoon. Syksyn aikana oli tullut suoritettua neljä kurssia loppuun ja laitettua pari muuta käyntiin, joten muiden opintojen osalta tilanne vaikutti vahvalta. Nyt keväällä olisikin ollut mainio paikka edistää väitöskirjaa ihan tosissaan, jos vain olisi ollut sitä rahaa (ks. vuodatus yllä).

Kun keskustelimme ohjaajien kanssa saman pöydän ääressä alkuvuodesta, esille nousi tutkimusta tukevien opintojen arvo. Kakkosohjaajani asiasta taisi mainita, minkä seurauksena päässäni alkoi surrata: olisiko sellaista kurssia tarjolla tässä keväällä, joka osuisi tutkimuksemme teoriakehyksen sisään? Aiemmin en ollut tullut edes noteeranneeksi sellaista tulevaisuudentutkimuksen kurssia kuin "Systems thinking", suomeksi "systeemiajattelu", vaikka suoritin tulevaisuudentutkimuksen peruskurssin silloin alkusyksystä. Venytin päätöstä osallistua Systems thinking -kurssille aivan viime tinkaan, ja lopulta painoin ilmoittaudu-nappulaa.

Onneksi painoin. Kurssi on ollut mainio. Ensinnäkin, se antoi aivan uutta perspektiiviä väitöstutkimukseeni ja sen aihepiiriin, ruokajärjestelmään ja kiertotalouteen. Kurssilla oli iso väikkärin teoriaosuuden kirjoittamista vauhdittava vaikutus. Kaupan päälle sai kokemusta parista nelituntisesta liveverkkoluennosta Zoom-ohjelmiston välityksellä. Oli melkoinen yllätys, miten vähemmän luennolle osallistuminen stressasi, kun sen pystyi tekemään kotoa käsin. Toivottavasti tällaisia tulee paljon lisää jatkossa, niin ei opetukseen osallistuminen enää olisi niin paljon paikkaan sidottua. Kurssin lopputyönä kirjoitetaan laaja essee vapaavalintaisesta mutta sentään jotenkin kurssin teemaan istuvasta aiheesta. Itse valitsin toki tutkimuksiani palvelevan aiheen, jolloin esseestä muodostui vielä yksi arvoa lisäävä elementti tähän kevääseen.

Mites työnhaku?

Ai juu. Krhm. Öö, niin. Virallisissa papereissa päätoimeni on edelleen työtön työnhakija. Opiskelu ja tutkimushan ovat vain sellaisia ilta- ja viikonloppuharrastuksia, joiden parissa puuhastelee kun muilta kiireiltä ehtii. Vai mittee?

Ollaanpa nyt rehellisiä. Sen jälkeen, kun työhönvalmennusjaksoni (josta puhuin syksyn yhteen summaavassa kirjoituksessa) päättyi helmikuussa, olen tyytynyt pitämään silmät ja korvat auki mahdollisten avautuvien, väitöstutkimuksen kanssa yhteen sopivien työtilaisuuksien varalta. Olen aina silloin tällöin selannut läpi työpaikkailmoituksia, mutta pitänyt päähuomioni ilman muuta tutkimuksen ja opiskelujen parissa. Älkää kuitenkaan vasikoiko minua työkkärille. Työnhaku vain ei ole motivoinut, kun sitä haluaisi vain tehdä tutkimusta, jos ei vielä käynyt selväksi.

Kunnes tapahtui jotain jännittävää: Turun kaupunki pirautti. Kutsuivat Työpisteen infotilaisuuteen maaliskuun puolenvälin paikkeille kuulemaan erityisistä työmahdollisuuksista. Menin totta kai, kuulosti kiinnostavalta. Tilaisuuden aikana sain ilmaista kiinnostukseni joitakin kaupungin palveluja kohtaan, että missä haluaisin kenties työskennellä. Ykkösvaihtoehdoksi ilmoitin kirjaston, kakkosvaihtoehdoksi kirjaston ja kolmoseksi vielä kirjaston. Perästä soitettiin ja luvattiin, että Turun kaupunginkirjastosta kutsutaan parin viikon sisään haastatteluun. Oho, ihan noin vain? Juu-u.

Paitsi ettei sittenkään. Koska eihän sitä kutsua kuulunut. No miksei? No katsopa kalenterista. Maaliskuun puolivälissä Suomi kääntyi ylösalaisin ja muun muassa kirjastopalvelut kohtasivat myllerryksen. Pari viikkoa venyi kuukaudeksi. Puoleksitoista kuukaudeksi.

Kunnes sitten toukokuun alkupuolella puhelin soi jälleen. Luurin toisessa päässä oli Turun kaupunginkirjasto. Kutsuivat minut sinne haastatteluun. No niin, alkaa taas tapahtua! Menin paikalle sovittuun aikaan ja kaikki sujui sen verran kivasti, että minulle tarjottiin palkkatuettua kirjastoapulaisen työtä ajalle kesäkuu 2020–tammikuu 2021. Sanoin tietenkin, että JOO. Sopii. Olihan kyseessä yksi lapsuuteni haavetyöpaikoista, jossa suurin osa työkavereista on kirjoja, noita rakastettavia höpönassuja sisällään tietoa ja tarinoita. Vaikka työ ei liity mitenkään väitöstutkimukseemme tai ole omaa alaani, niin kaikki työkokemus on hyödyksi ja sitä enemmän mitä vähemmän sitä on ennakkoon ehtinyt karttua. Voin sanoa olevani innoissani, joskin myös perin hermostunut. Mutta lähinnä innoissani.

Uusi elämänmuutos ei tule ilman varjopuolta: vaikka työaika ei ole sataprosenttinen, niin täysipäiväiseksi sitä virallisten määritelmien mukaan on luonnehdittava. Niinpä tutkimustyö jäänee erityisesti alkuvaiheessa vähemmälle. Arvostukseni suomalaisia kirjastoja kohtaan on sen verran korkea, että haluan tehdä työni mahdollisimman hyvin ja tulla mahdollisimman hyväksi työntekijäksi, joten tulevina viikkoina fokus on tarkoitus pitää tiukasti kirjahyllyjen välissä. Ehkä palaan väikkärin pariin isommin sitten, kun elämänmuutoksen prosessointi on saatu suoritettua, joskus syksyyn mennessä tai jotain. Ja kuka tietää, vaikka tämän kirjastopestin kautta pääsisi Turun kaupungin kanssa keskusteluyhteyteen myös tutkimuskuvioista. Epäilemättä kestävyys- ja kiertotalousasiat kuitenkin heitä kiinnostavat, peräti enemmän kuin vaatimaton hyllyttäjän ja aineistonlajittelijan työpanokseni. Se olisi todellinen win-win, mutta saa nähdä.

Sananen poikkeustilasta

Sula mahdottomuus kertoa keväästä AD 2020 ottamatta tätä aihetta puheeksi. Maaliskuun puolivälissä Turun yliopisto kehotti kaikkia opiskelijoita ja henkilökunnan jäseniä siirtymään etäopiskeluun tai -työhön, mikäli vain mahdollista. Noudatin neuvoa. Kului muutama päivä, ja Suomeen julistettiin poikkeustila. Käytännössä koko yliopisto suljettiin. Omaan arkielämääni tämä vaikutti lähinnä vain siten, että aloin tehdä kotoa käsin niitä hommia, joita olin aiemmin suorittanut Yliopistonmäellä maantieteen laitoksella tai kirjastossa. Työmatkat vaihtuivat joko nälän tai silkan ulkoilutarpeen innostamiin kävelylenkkeihin. Perhettä ei päässyt tapaamaan, mikä oli hirveä paikka muttei sentään ihan maailmanloppu. Henkistä kanttia koetteli erityisesti epävarmuus siitä, mitä tuleman piti: mitä tapahtuu? Kuinka vakavaa tämä on? Mitä jos joku minulle rakas ihminen sairastuu? Mitä jos sairastun itse? Milloin tämä loppuu?

Niin. Eivät ole tällaiselle introvertillekään olleet jatkuva kotona kökkiminen ja sosiaalinen eristäytyminen helppoja paloja. Kukapa olisi uskonut. Kertoo varmasti vain siitä, ettei ihmistä ole luotu selviämään yksin. Tarvitsemme toinen toistamme, ja kun olemme toisistamme erossa, käytännössä jokainen meistä kaipaa toistemme yhteyteen. Kun ensi viikolla pääsen jälleen työskentelemään ihmisten pariin, tuntuu se suorastaan helpotukselta. Nyt se tuli sanottua. Huh. Saapa sitten nähdä, millainen mieli viikon päästä on (o-ou).

Mutta, rehellisesti, pitää olla todella kiitollinen, ettei koronasta ole koitunut juuri muuta kuin psyykkistä haittaa. Mikään ei ole estänyt heittäytymästä tyystin etätyöskentelyyn. Olen pysynyt fyysisesti terveenä ja pystynyt hoitamaan välttämättömät arkiset puuhat, kuten kaupassa käynnit. Taloudellinen tilanne on pysynyt käytännössä ennallaan. Lisäksi, tuskin on kovin montaa Suomea parempaa maata, jossa tätä maailmanaikaa olisi parempi viettää. Tunne on, että meillä valtionjohto ja viranomaiset ovat suhtautuneet tilanteeseen sen ansaitsemalla vakavuudella ja tehneet kaikkensa pitääkseen meistä kansalaisista huolta. Samaan aikaan yhteiskunnan elintärkeät palvelut ovat jatkaneet rullaamistaan: kaupoissa riittää ruokaa, vettä tulee hanasta, jätteet häviävät astioista, rappukäytävät siivotaan ja sähköä ja lämpöä piisaa. Ennen kaikkea sairaaloiden toimintakyky on täysin poikkeuksellisesta tautitilanteesta huolimatta säilytetty.

Kiitän mitä nöyrimmin teitä kaikkia, jotka teette tämän mahdolliseksi. Joka ikinen päivä.