9. luku: Ensimmäinen syksy
Tämä on joululahjani teille, jotka tämän luette. Toivon, ettei se ole ainoa tai edes paras lahja, jonka tänä jouluna saatte. Hyvää joulua kaikille!
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Yliopiston syyslukukausi ja samalla vuosi 2019 on saapumassa päätökseensä. Tässä kohtaa on hyvä paikka hieman katsoa menneitä kuukausia taaksepäin ja pohtia, mitä sitä on tullut tehtyä ja jätettyä tekemättä. Mikä on jatko-opintojen ja väitöstutkimuksen tilanne? Mikä on ollut kivaa ja mikä vähemmän kivaa? Mikä on onnistunut, mikä puolestaan mennyt pahemman kerran penkin alta löytyvän irrallisen lattialaudan raosta, syöpynyt maa- ja kallioperän läpi esihistoriallisiin kerrostumiin saakka? Sillä selvää on, että kolikon molemmat kääntöpuolet ovat olleet vuoroin näkyvillä.
Tulevaisuudentutkimuksen johdantokurssi oli perinteinen luentokurssi tentteineen. Kunhan luentojen aikana käydyistä pari- ja ryhmäkeskusteluista pääsi yli, sai huomata, mitä ideoita kurssin materiaalit tarjosivatkaan väitöstutkimukseni menetelmä- ja analyysipuolelle.
Kaikille jatko-opiskelijoille pakollinen etiikkakurssi ei sisällöltään ollut sieltä innostavimmasta päästä. Tärkeää asiaa, joo, mutta vähän pakkopullaa. Parasta oli ryhmätyöskentelyn ja seminaarien kautta päästä tekemisiin toisten alojen nuorten tutkijoiden kanssa ja tutustumaan heidän maailmaansa. Avartaa akateemista katsantokantaa. Venyttää saippuakuplaa fysiikan lakeja uhmaavalla tavalla.
Laadullisten menetelmien kurssi oli sekin aika perinteinen muodoltaan ja tutu-kurssin tapaan luentopohjainen keskusteluharjoituksineen päivineen. Sisällöltään siitä on taatusti hyötyä vaikkei ehkä sittenkään väitöstutkimuksen kannalta: esitellyt metodit olivat vähän korkealentoisempia kuin mitä olen kaavaillut hyödyntäväni. Sen sijaan kurssin lopputöinä toimineiden kolmen esseen kirjoittaminen oli tosi inspiroivaa puuhaa. Miten voi analysoida ruoan ilmastovaikutuksista käytävää julkista keskustelua, lihankorviketuottajien videomainoksia, järjestöjen sosiaalisen median kasvisruokalobbausta,...? Aion tehdä esseistä koosteen tähän blogiin, joten odota kuulevasi niistä lisää ensi vuonna. Tämä on uudenvuodenlupaus!
Paras kurssi jäi kuitenkin viimeiseksi. Nimittäin tiedeviestintäkurssi. Luennot, työpajapäivä ja vierailu kahdessa turkulaisessa mediatoimituksessa inspiroivat kertomaan omasta tutkimuksesta avoimesti ja eri kanavia hyväksi käyttäen. Voi pitää blogia (kerrassaan!), somettaa menemään, tarjota aiheita ja kirjoituksia perinteisemmille medioille, pitää kaikenmoisia luentoja ja kenties peräti kirjoittaa kirja tai useampi. Lopputyönä valmistellaan blogikirjoitus (kuinkas muuten?), jonka ensimmäinen versio on jo mennyt yliopiston viestinnälle ja jonka lopullinen versio julkaistaan mahdollisuuksien mukaan tässäkin blogissa alkuvuodesta 2020. Tämä ei ole lupaus, mutta eiköhän se toteudu. Menin tälle kurssille alunperin, koska tiedeviestintä innostaa minua ja haluan panostaa siihen, että kun kerran tekee tutkimusta isosta yhteiskunnallisesta aiheesta, niin muutkin saavat tietää siitä. Varsinkin niistä tuloksista. Eihän väitöskirjasta ole mitään hyötyä jossain julkaisuarkiston uumenissa, josta sen joku saattaa vahingossa jopa löytää mutta impakti jää joka tapauksessa nollaa nuoleskelemaan.
Pääohjaajani kanssa olemme kesän jälkeen tavanneet kunnolla vain yhden ainoan kerran ja pari kertaa ohimennen. Toista ohjaajaa en ole edelleenkään tavannut kasvotusten, ja hän reagoi sähköpostiin viime viikolla ensimmäistä kertaa lähes seitsemään (7) kuukauteen. Ohjaajan kommenttien ja omien yksinäisten pohdiskelujen myötä olen alkanut hieman epäröidä oman aineisto- ja menetelmäpalettini kanssa. Rakentuuko näistä palasista mitään, millä ruokajärjestelmän toimijat oikeasti voisivat keventää ilmastokuormaansa? Onko vaarana se, etten lopulta saakaan sanottua mitään varmaa ja koko tutkimuksesta tulee vain pelkkää pekuleerausta? Samaa Jaakobin painia käytiin aikanaan graduvaiheessakin, joten eiköhän asia tästä selviä ajallaan. Ajallaan, joka saattaa venyä aiottua pidemmäksi. Antaa siis niiden täytekakkutilausten vielä odottaa.
Elokuussa opintojen alettua tutkimusapuraha oli oikeastaan ainoa, joka vielä resurssipakistani puuttui. Kaksi ensimmäistä kuukautta pystyin rahoittamaan aiemmin yli jääneillä opintotuilla, mutta sen jälkeen palasin työttömyysturvalle. Muutosta tilanteeseen ei ole näköpiirissä, sillä tämän vuoden haut on haettu ja varhaisimmatkin ensi vuoden rahoituspäätökset tehdään vasta kevään ollessa jo pitkällä. Kun päätin lähteä mukaan tähän väitöskirjaleikkiin, osasin odottaa taloudellisia hankaluuksia mutten ihan tällaista. Olisipa näistä puhuttu enemmän jo perustutkintovaiheessa. Tässäkin mielessä näen tämän blogin pitämisen perusteltuna, jotta jälkeeni tulevat wannabe-tohtorit olisivat paremmin perillä realiteeteista.
Tässä olisi ihan tarpeeksi tekemistä, millä elämänsä tunnit täyttää, vaan: valitettavan moni jatkotutkintoa suorittava joutuu hankkimaan ns. oikeankin työpaikan pelkästään pysyäkseen kuivilla koko prosessin läpeensä. Joskus työ on suorastaan kokopäiväistä, jolloin tutkimukselle ja opinnoille jää aikaa vain iltaisin ja viikonloppuisin, ja lomilla, jos sellaisille sattuu joskus pääsemään. Vakavin tilanne on kansainvälisillä väitöskirjatutkijoilla, joilla oleskelulupa-asiat painavat päälle kaiken hyvän lisäksi. Eivätkä työpaikat useinkaan liity millään tavalla omaan alaan, koulutukseen saati tutkimusaiheeseen. Ehei. Sitten sitä luututaan lattioita, istutaan kassan takana tai jynssätään rasvaa kattiloista.
Onko tämä minunkin kohtaloni?
Siltä juuri tällä hetkellä näyttää. Te-toimistosta nimittäin pirautettiin tuossa lokakuussa ja sovittiin, että aloitan työhönvalmennuksen. Valmennuksen tarkoituksena on löytää minulle työ, jota voisin tehdä rahoittaakseni elämiseni karonkkaan saakka. Vapailla markkinoilla sopivaisia paikkoja on todella niukasti, joten pitäisi ilmeisesti vakuuttaa joku yritys tai muu organisaatio, että ohjaajieni ja minun kanssa kannattaa aloittaa pikku tutkimusyhteistyö. Miten tällainen tavoite kuulostaa jopa vielä vaikeammalta kuin Koneen säätiön rahoituskilvassa voittaminen? Kuulenko jo kuorimaveitsen suhinan?
No, tällä tiellä ollaan ja kokeillaan nyt seuraavaksi sitten tätä. En halua mennä yksityiskohtiin, mistä valmennuksessa ollaan puhuttu, mutta sen voin sanoa, että valtavan hilpeitä keskusteluja emme valmentajan kanssa ole käyneet. Syynä on yksi seikka lisää, josta ei mielestäni puhuttu maisteriopintojen aikana riittävästi: yritysmaailma ja akateeminen maailma ovat todellakin kaksi aivan omanlaistaan universumia. Raha pitää edelleen tätä palloa pyörimässä ja varsinkin bisnesmaailmassa, jossa loppuviimein on kyse siitä mustalla tekstatusta lukemasta, joka viivan alle jää. Jos haluaa päästä yrityksen palkkalistoille, pitää varmistaa, että tarjoaa yritykselle jotain, joka edistää tuon luvun kasvamista. Jos haluaa olla tutkija, pitää pystyä vakuuttamaan, että tutkimuksesta on jotain taloudellista hyötyä. Niin se vaan menee. Ei kivaa, ei kaunista. Todellisuutta.
Onhan valmennuksesta toki iloakin ollut. CV:ni ja työhakemukseni näyttävät nyt paljon vakuuttavammilta, ja LinkedIn-palvelun tarjoamat työnhaun työkalut ovat reippaasti hahmottuneet mielessäni.
Masentelu pois nimenomaan! Koska onhan meillä joulu! Eikä jouluna murehdita tulevia turhia. On vissi syy, miksi meillä edelleen vietetään pakanalliset syväjuuret omaavaa kristillistä juhlaa. Niin, ihmisten vuoksi. Harvinaisen hyvä tilaisuus viettää aikaa rakkaiden lähimmäisten kanssa. Jos vain mitenkään voit, liity meihin ja ota kaikki irti joulun voimasta, joka taianomaisesti lähentää ihmisiä tänä individualismin aikana.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kuva: Ritva Viitanen
Yliopiston syyslukukausi ja samalla vuosi 2019 on saapumassa päätökseensä. Tässä kohtaa on hyvä paikka hieman katsoa menneitä kuukausia taaksepäin ja pohtia, mitä sitä on tullut tehtyä ja jätettyä tekemättä. Mikä on jatko-opintojen ja väitöstutkimuksen tilanne? Mikä on ollut kivaa ja mikä vähemmän kivaa? Mikä on onnistunut, mikä puolestaan mennyt pahemman kerran penkin alta löytyvän irrallisen lattialaudan raosta, syöpynyt maa- ja kallioperän läpi esihistoriallisiin kerrostumiin saakka? Sillä selvää on, että kolikon molemmat kääntöpuolet ovat olleet vuoroin näkyvillä.
Miten kurssien kanssa on mennyt?
Kiitos kysymästä, kurssit ovat sujuneet pääasiassa oikein mallikkaasti. Eikä ihme, onhan tällainen vähän koulumainen itsensäkehittämismalli tuttu jo lukioajoilta lähtien. Vaikka jatkotutkintoa suorittavan kurssit eivät lähtökohtaisesti olekaan ihan niin peruskauraa kuin perustutkintovaiheessa, alemmista oppiasteista puhumattakaan, niin vaatimus- ja vaativuustaso ei ole ollut mielettömän korkea.Tulevaisuudentutkimuksen johdantokurssi oli perinteinen luentokurssi tentteineen. Kunhan luentojen aikana käydyistä pari- ja ryhmäkeskusteluista pääsi yli, sai huomata, mitä ideoita kurssin materiaalit tarjosivatkaan väitöstutkimukseni menetelmä- ja analyysipuolelle.
Kaikille jatko-opiskelijoille pakollinen etiikkakurssi ei sisällöltään ollut sieltä innostavimmasta päästä. Tärkeää asiaa, joo, mutta vähän pakkopullaa. Parasta oli ryhmätyöskentelyn ja seminaarien kautta päästä tekemisiin toisten alojen nuorten tutkijoiden kanssa ja tutustumaan heidän maailmaansa. Avartaa akateemista katsantokantaa. Venyttää saippuakuplaa fysiikan lakeja uhmaavalla tavalla.
Laadullisten menetelmien kurssi oli sekin aika perinteinen muodoltaan ja tutu-kurssin tapaan luentopohjainen keskusteluharjoituksineen päivineen. Sisällöltään siitä on taatusti hyötyä vaikkei ehkä sittenkään väitöstutkimuksen kannalta: esitellyt metodit olivat vähän korkealentoisempia kuin mitä olen kaavaillut hyödyntäväni. Sen sijaan kurssin lopputöinä toimineiden kolmen esseen kirjoittaminen oli tosi inspiroivaa puuhaa. Miten voi analysoida ruoan ilmastovaikutuksista käytävää julkista keskustelua, lihankorviketuottajien videomainoksia, järjestöjen sosiaalisen median kasvisruokalobbausta,...? Aion tehdä esseistä koosteen tähän blogiin, joten odota kuulevasi niistä lisää ensi vuonna. Tämä on uudenvuodenlupaus!
Paras kurssi jäi kuitenkin viimeiseksi. Nimittäin tiedeviestintäkurssi. Luennot, työpajapäivä ja vierailu kahdessa turkulaisessa mediatoimituksessa inspiroivat kertomaan omasta tutkimuksesta avoimesti ja eri kanavia hyväksi käyttäen. Voi pitää blogia (kerrassaan!), somettaa menemään, tarjota aiheita ja kirjoituksia perinteisemmille medioille, pitää kaikenmoisia luentoja ja kenties peräti kirjoittaa kirja tai useampi. Lopputyönä valmistellaan blogikirjoitus (kuinkas muuten?), jonka ensimmäinen versio on jo mennyt yliopiston viestinnälle ja jonka lopullinen versio julkaistaan mahdollisuuksien mukaan tässäkin blogissa alkuvuodesta 2020. Tämä ei ole lupaus, mutta eiköhän se toteudu. Menin tälle kurssille alunperin, koska tiedeviestintä innostaa minua ja haluan panostaa siihen, että kun kerran tekee tutkimusta isosta yhteiskunnallisesta aiheesta, niin muutkin saavat tietää siitä. Varsinkin niistä tuloksista. Eihän väitöskirjasta ole mitään hyötyä jossain julkaisuarkiston uumenissa, josta sen joku saattaa vahingossa jopa löytää mutta impakti jää joka tapauksessa nollaa nuoleskelemaan.
Miten tutkimus on edennyt?
Kunpa vain minulla olisikin yhtä paljon kerrottavaa tutkimukseni kuin tutkinto-opintojeni edistymisestä. Valitettava totuus on, että tutkimuksen kanssa ei ole paljonkaan tapahtunut sitten syyskuun alkupuolen, jolloin kirjoitin asiasta edellisen kerran. Erinäisten huolten johdosta (ks. alla) en ole rohjennut sukeltaa vielä aineistojen tuottamisvaiheeseen muuten kuin tutkiskelemalla vähän tilastoja Suomen ruokajärjestelmän nykytilan kartoittamista varten. Kyselyt ja haastattelut saavat vielä odottaa.Pääohjaajani kanssa olemme kesän jälkeen tavanneet kunnolla vain yhden ainoan kerran ja pari kertaa ohimennen. Toista ohjaajaa en ole edelleenkään tavannut kasvotusten, ja hän reagoi sähköpostiin viime viikolla ensimmäistä kertaa lähes seitsemään (7) kuukauteen. Ohjaajan kommenttien ja omien yksinäisten pohdiskelujen myötä olen alkanut hieman epäröidä oman aineisto- ja menetelmäpalettini kanssa. Rakentuuko näistä palasista mitään, millä ruokajärjestelmän toimijat oikeasti voisivat keventää ilmastokuormaansa? Onko vaarana se, etten lopulta saakaan sanottua mitään varmaa ja koko tutkimuksesta tulee vain pelkkää pekuleerausta? Samaa Jaakobin painia käytiin aikanaan graduvaiheessakin, joten eiköhän asia tästä selviä ajallaan. Ajallaan, joka saattaa venyä aiottua pidemmäksi. Antaa siis niiden täytekakkutilausten vielä odottaa.
Rahoitushaut jarruttavat
Jos olet huolella lukenut mainitsemani syyskuisen postauksen sekä vähän toista kuukautta aikaisemmin julkaistun kirjoituksen, saatoit jo arvata, mikä se mieltäni eniten huolettaa. No raha, sepä se. Kippas kappas taas! Mikäli olet seuraillut meininkiä tässä blogissa jo pidemmän aikaa, saatat olla tietoinen, ettei murhe taloudellisesta turvasta ole aivan tuore. Olen hakenut nyt jo lähemmäs kymmentä eri apurahaa tai palkallista väitöstutkijan vakanssia mitäänsanomattomalla menestyksellä. Kaikki rahat tuntuvat olevan vain niin kilpailtuja, hakijoita on parhaimmillaan monta tuhatta, ja säätiöt toistelevat harmiaan, kuinka niin paljon hyviä hakemuksia jää pöydälle, kun shekkejä on vain rajoitettu määrä. Samaan aikaan monet, joiden kanssa olen keskustellut, ihmettelevät, että luulisi nyt näin isolle tutkimusaiheelle löytyvän rahoitusta. Siis, eikös ne Herlinit esim. tee itsekin jotain ruoka- ja ilmastonmuutostutkimusta?Elokuussa opintojen alettua tutkimusapuraha oli oikeastaan ainoa, joka vielä resurssipakistani puuttui. Kaksi ensimmäistä kuukautta pystyin rahoittamaan aiemmin yli jääneillä opintotuilla, mutta sen jälkeen palasin työttömyysturvalle. Muutosta tilanteeseen ei ole näköpiirissä, sillä tämän vuoden haut on haettu ja varhaisimmatkin ensi vuoden rahoituspäätökset tehdään vasta kevään ollessa jo pitkällä. Kun päätin lähteä mukaan tähän väitöskirjaleikkiin, osasin odottaa taloudellisia hankaluuksia mutten ihan tällaista. Olisipa näistä puhuttu enemmän jo perustutkintovaiheessa. Tässäkin mielessä näen tämän blogin pitämisen perusteltuna, jotta jälkeeni tulevat wannabe-tohtorit olisivat paremmin perillä realiteeteista.
Elanto sivutyöstä?
Rahoituksen tavoitteluineen, kursseineen, viestimisineen, epävarmuudesta kumpuavine stresseineen ja riittämättömyyden tunteen ruokkimine ahdistuksineen väitöskirjatutkijan arki on totista työtä. Henkilökohtaisesti olen joutunut sietämään kaikkea tätä vielä vaikean sosiaalisen luonteenlaatuni ja erinäisten terveysmurheiden kanssa käsikynkässä.Tässä olisi ihan tarpeeksi tekemistä, millä elämänsä tunnit täyttää, vaan: valitettavan moni jatkotutkintoa suorittava joutuu hankkimaan ns. oikeankin työpaikan pelkästään pysyäkseen kuivilla koko prosessin läpeensä. Joskus työ on suorastaan kokopäiväistä, jolloin tutkimukselle ja opinnoille jää aikaa vain iltaisin ja viikonloppuisin, ja lomilla, jos sellaisille sattuu joskus pääsemään. Vakavin tilanne on kansainvälisillä väitöskirjatutkijoilla, joilla oleskelulupa-asiat painavat päälle kaiken hyvän lisäksi. Eivätkä työpaikat useinkaan liity millään tavalla omaan alaan, koulutukseen saati tutkimusaiheeseen. Ehei. Sitten sitä luututaan lattioita, istutaan kassan takana tai jynssätään rasvaa kattiloista.
Onko tämä minunkin kohtaloni?
Siltä juuri tällä hetkellä näyttää. Te-toimistosta nimittäin pirautettiin tuossa lokakuussa ja sovittiin, että aloitan työhönvalmennuksen. Valmennuksen tarkoituksena on löytää minulle työ, jota voisin tehdä rahoittaakseni elämiseni karonkkaan saakka. Vapailla markkinoilla sopivaisia paikkoja on todella niukasti, joten pitäisi ilmeisesti vakuuttaa joku yritys tai muu organisaatio, että ohjaajieni ja minun kanssa kannattaa aloittaa pikku tutkimusyhteistyö. Miten tällainen tavoite kuulostaa jopa vielä vaikeammalta kuin Koneen säätiön rahoituskilvassa voittaminen? Kuulenko jo kuorimaveitsen suhinan?
No, tällä tiellä ollaan ja kokeillaan nyt seuraavaksi sitten tätä. En halua mennä yksityiskohtiin, mistä valmennuksessa ollaan puhuttu, mutta sen voin sanoa, että valtavan hilpeitä keskusteluja emme valmentajan kanssa ole käyneet. Syynä on yksi seikka lisää, josta ei mielestäni puhuttu maisteriopintojen aikana riittävästi: yritysmaailma ja akateeminen maailma ovat todellakin kaksi aivan omanlaistaan universumia. Raha pitää edelleen tätä palloa pyörimässä ja varsinkin bisnesmaailmassa, jossa loppuviimein on kyse siitä mustalla tekstatusta lukemasta, joka viivan alle jää. Jos haluaa päästä yrityksen palkkalistoille, pitää varmistaa, että tarjoaa yritykselle jotain, joka edistää tuon luvun kasvamista. Jos haluaa olla tutkija, pitää pystyä vakuuttamaan, että tutkimuksesta on jotain taloudellista hyötyä. Niin se vaan menee. Ei kivaa, ei kaunista. Todellisuutta.
Onhan valmennuksesta toki iloakin ollut. CV:ni ja työhakemukseni näyttävät nyt paljon vakuuttavammilta, ja LinkedIn-palvelun tarjoamat työnhaun työkalut ovat reippaasti hahmottuneet mielessäni.
Joten...
Joten masentelu pois! Tulevaisuutta ei voi tietää, joten pahimpaan varautuminen ei kannata. Kaikkeen ei pysty itse vaikuttamaan, joten panostakaamme siihen, johon meillä on valtaa. Luudanvarsituomiota ei ole vielä julistettu, joten toivo kestävämmästä lähitulevaisuudesta elää. Sitä paitsi, ruokajärjestelmän kiertotalous on niin arvokas aihe tutkittavaksi, että se maksaa aika paljon itseään takaisin. Sitä varten aikanaan nousin tähän karuselliin. Tehdäkseni tutkimusta. Vaikuttavaa tutkimusta.Masentelu pois nimenomaan! Koska onhan meillä joulu! Eikä jouluna murehdita tulevia turhia. On vissi syy, miksi meillä edelleen vietetään pakanalliset syväjuuret omaavaa kristillistä juhlaa. Niin, ihmisten vuoksi. Harvinaisen hyvä tilaisuus viettää aikaa rakkaiden lähimmäisten kanssa. Jos vain mitenkään voit, liity meihin ja ota kaikki irti joulun voimasta, joka taianomaisesti lähentää ihmisiä tänä individualismin aikana.
Kommentit
Lähetä kommentti