8. luku: Pyörät on pyöreät
Tämä on kiertokävelymme etappi numero kaksi. Matkasta tulee näköjään vielä pidempi kuin pelkäsinkään. Siirtymätaipaleella kultamitalitason viivytyksiä. Taitaa olla jo myöhäistä huomauttaa talvipopojen vaihtamisesta alle.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Olemme saapuneet massiivisen rakennuskompleksin äärelle. Tai sitten ihan pienen mökin pihalle vaan. Kuka tietää, ehkä perspektiivi hämää. Sanasta teollisuus vain tuli mielikuva, että tässä oltaisiin menossa jonkin suuren ja savuavan kolossin uumeniin, jossa jumalankoneet pitävät tannerta tärisyttävää mekkalaa ja vierailijoidenkin on turvallisuuden nimissä verhouduttava haarniskaan. Pitäisiköhän alkaa jo käyttää jotain toista termiä, kun teollisuudessa kalskahtaa edelleen menneen maailman meininki? Voitaisiinko jo siirtyä kokonaan puhumaan jalostuksesta, tai jos anglismeja harrastaa, niin prosessoinnista? Ruokaakin voidaan tätä nykyä käsitellä paremmin ihmisten ja eläinten nautittavaksi kelpaavaksi niin monimuotoisissa mestoissa, ettei vain kenellekään tule väärää käsitystä siitä, millaisen höykytyksen läpi vaikkapa silmusalaatti lautasen reunalle päätyy.
Niin, ruoan jalostamisen parissa tässä tosiaankin ollaan. Kuten moni muukin jalostusala, ruoka on merkittävän murroksen ja isojen haasteiden edessä. Yksi teollisuus-sanan ongelmista piilee siinäkin, että siihen liitetään monia negatiivisia mielikuvia. Ruoan osalta on yleistä, että prosessoitua ruokaa pidetään prosessoimatonta haitallisempana niin terveydelle kuin ympäristöllekin, vaikka yksi käsittelyn tehtävistä juuri on tehdä ruoasta turvallisempaa meille kaikille nautiskella. Tässä ruokaa jalostavilla yrityksillä on henkilökohtainen vuori kiivettävänä, miten saadaan prosessoidun ruoan kasvojenkohotus näkymään myös kuluttajien silmissä.
Ruoan jalostusalalla on myös oma roolinsa ruokaturvan varmistamisessa. Jalostuksen on oltava kestävää ja kaikin tavoin tehokasta, jotta ihmisillä on mahdollisuudet saavuttaa riittävästi ravitsevaa ruokaa kohtuullisilla kustannuksilla, nyt ja jatkossakin. Yhtä lailla se pystyy vaikuttamaan luonnonvarojen kestävämpään käyttöön ja luonnon monimuotoisuuden vaalimiseen. Sillä on hankintojensa kautta valtaa vaikuttaa ja valita raaka-aineita, jotka on kasvatettu kestävästi. Omat prosessinsa se pystyy suunnittelemaan niin, että kaikkinaiset päästöt ympäristöön minimoidaan ja että resurssien käyttö on mitä tehokkainta. Olennainen osa tätä keskustelua ovat jalostuksen ilmastopäästöt, tämän kiertokävelyn pääpuheenaihe.
Johdattelupuheenvuoron jälkeen siirtykäämme kuvitteellisen jalostuslaitoksemme kuvitteelliselle osastolle, jossa näitä ihan todellisia ilmastopäästöjä mitataan. Voimme nähdä, että globaalin ruokajärjestelmän arviolta 13,7 miljardin hiilidioksidiekvivalenttitonnin kasvihuonekaasupäästöistä jalostuksen osuus on noin 4 % ja pakkaamisen noin 5 %. Mittarit näyttävät melkein yksinomaan hiilidioksidilukemia, sillä muiden kasvihuonekaasujen päästöt "tehtaan" "piipuista" ovat kokonaisuuden kannalta hyvin marginaaliset. Kun ruoan raaka-aineet saavuttavat jalostusvaiheen, niille tehdään ensimmäisenä tyypillisesti monivaiheinen käsittely. Käsittelyvaiheet vaihtelevat toki paljon raaka-aineen ja aiotun valmiin tuotteen laadun mukaan, mutta usein ne käsittävät puhdistuksen ja lämpökäsittelyn sekä jonkinmoisen osiin pilkkomisen, jonka tarkoituksena on erotella erilaatuiset osat toisistaan. Käsittelyn jälkeen ruoka lähes aina pakataan valmiiksi varastointia ja edelleen kuljetusta varten.
Ruoan käsittelyssä eniten päästöjä syntyy syystä, että käytetyt koneet ja prosessit ovat varsin energiaintensiivisiä tapauksia. Toisinaan ruoka pitää ensin kuumentaa ja sitten jäähdyttää tai jäädyttää, tai toisinpäin, mihin tarvitaan paljon energiaa. Jyvien ja akanoiden erottelu vaatii joskus useammankin vaiheen, ja taas energiaa palaa. Isoilla jalostusvempaimilla tuppaa myös olemaan iso nälkä, eikä pidä unohtaa jalostuslaitosten lämmitystä ja valaistusta tai kylmätilojen jäähdytystäkään. Tämän lisäksi käsittelyssä syntyy merkittäviä määriä jätettä ja hävikkiä, jotka molemmat osoittavat, että resursseja on hukattu ja että toimintatavat eivät ole optimaaliset. Jätteiden laatu ja määrät vaihtelevat suuresti prosessista toiseen, mutta esimerkiksi teuraseläinten ruhosta matkan varrelle jää useimmiten suurin osa, vaikka syötäväksi tai muuten hyödynnettäväksi siitä kelpaisi viittä vaille kaikki. Tilanne on samanmoinen useimpien vihannesten ja hedelmienkin kohdalla. Ruoan pakkaaminen puolestaan on jo kehittynyt reippaasti ympäristöystävällisempään suuntaan, mutta parantamisen varaa on silläkin saralla vielä jäljellä, huoli pois. Suurimmat päästöt syntyvät pakkausten valmistamisesta ja toisaalta silloin, kun pakkaus pettää ja ruoasta tulee hävikkiä.
Polttava kysymys kuuluu, miten edellä kuvattuja päästöjä pystyttäisiin pienentämään. Miten parantaa prosessien energiatehokkuutta? Miten huolehtia, ettei jätteitä synny ja hävikki minimoidaan? Miten hoitaa pakkaaminen niin, että se täyttää tärkeimmän tehtävänsä suojella ruokaa mutta paljon nykyistä pienemmillä ulkoisvaikutuksilla?
Koska energiankäyttö tuottaa ruoan jalostuksessa eniten kasvihuonekaasupäästöjä, on luonnollista, että alan päästöjen hillitsemistoimet ovat toistaiseksi painottuneet tälle osa-alueelle. Kestävin keino vähentää energian tarvetta on valikoida vain tarvittavat käsittelytavat ja hylätä kaikki muut. Esimerkiksi viljan jyvän ytimen kaivaminen esiin ja erottaminen ei ole usein tarpeellista, sillä kokonaisena jyvä kelpaa vallan hyvin moniin käyttötarkoituksiin ja vieläpä tekee parempaa ihmisen terveydelle. Välttämättömiä prosessointeja varten on kehitetty uusia teknologioita ruoan fysikaaliseen ja kemialliseen käsittelyyn, kuten lämmittämiseen, kuivatukseen ja pastörointiin. Nämä teknologiat vaativat perinteisiä menetelmiä vähemmän energiaa ja muita resursseja, pystyvät hyödyntämään muita kuin fossiilisia polttoaineita ja parantavat tuotantotehokkuutta.
Jätteen ja hävikin pienentämisestä on riittänyt tässä blogissa juttua jo aiemminkin. Kannattaa palauttaa mieleen tämä ja myös tämä. Ruoan jalostuksessa prosessointikeinoilla on mahdollista madaltaa alihyödynnettyjen ja hyödyntämättömien sivuvirtojen vuorta kehittämällä täsmäkäsittelytekniikoita, käsittelemällä ruokaa paremmin säilyväksi ja muokkaamalla kuorista, rasvoista, nahoista sun muista lisätyn arvon kiinnostavia tuotteita. Samaan aikaan on olennaista, että tiedonvälitys alkutuotannon, jalostuksen, kaupan ja kuljetuksen välillä on avointa, jotta vältytään pikkaisen varaston perukoille unohtumaan päässeiltä hedelmälootilta. Tämä tosin on Suomessa jo nykyisin hyvällä mallilla. Parantamista puolestaan on erilaatuisten ruokien hyväksymisessä. Hivenen kolhiutunut peruna tai tummumaan päässyt omena ei ole kuoleman enne. Vaikkei se enää ihmisen ruoaksi myytäväksi sattuisi kelpaamaan, niin myydään sitten vaikka rehuna. Tai lahjoitetaan. Kompostoidaan edes tai hyödynnetään energiana tai polttoaineena.
Ruoan pakkaaminen ei ole niin yksinkertainen juttu kuin saattaisi äkkiseltään kuvitella. Pakkauksilla on monia eri tehtäviä; jo mainittujen lisäksi ne muun muassa viestivät sisällöstään ja parantavat ruoan käytettävyyttä. Niiden valmistamisessa syntyy toki päästöjä, joo, mutta ei turhaan. Turhia päästöjä sen sijaan syntyy, jos pakkaus pettää ja ruoka sisällään pilaantuu. Syntyy hävikkiä, jätettä. Samalla syömärin terveys vaarantuu. Kehitteillä on erinäisiä ympäristöystävällisiä, esimerkiksi puupohjaisia ja aidosti biohajoavia sekä kooltaan kompakteja pakkauksia, mutta tämä ei kenties ole se tehokkain keino nipistää ruokapakkausten kokonaispäästöistä. Brennanin ym. kirjan 19. luvussa Mishra ym. pitävät tärkeämpänä suunnitella pakkaukset niin, että ne on mahdollisimman helppoa käyttää uudelleen, uusiokäyttää tai vähintäänkin kierrättää käytön jälkeen. Paras toki olisi, jos pakkauksen voisi jättää kokonaan pois (ks. kuva), mutta kuten tuli sanottua, turvallisuus ensin.
Ruoanjalostusyrityksiltä ei peräänkuuluteta altruistista moraalikäsitystä. Poliittisella päätöksenteolla tulee ensisijaisesti ohjata ja mahdollistaa lakisääteisen pakottamisen sijasta. Yrityksille päästöjen vähentäminen on aidosti kannattavaa, kuten Clarkin ym. kirjan 9. luvusta selviää. Energiatehokkuuden parantaminen tuottaa tarkoituksenmukaisesti toteutettuna taloudellista hyötyä, etenkin tulevaisuudessa, kun energian hintojen ennustetaan nousevan. Jätteenkäsittelystä koituu yrityksille paljon kustannuksia, jotka olisi parhaimmilla olemassa olevilla toimintatavoilla mahdollista jopa nollata kokonaan. Nykypäivän kuluttajat ovat valveutunutta porukkaa ja hyvin tietoisia ruoan ympäristövaikutuksista. Yhä useammalle hiilijalanjälki on yksi valintakriteeri ruokakaupassa, joten yritysten on huolehdittava toimintansa kestävyydestä pitääkseen kuluttajat puolellaan ja haaliakseen uusia tiedostavia asiakkaita. Osaltaan kyse on imagosta. Kuluttajat haluavat tietää ja he haluavat tuottajien tietävän, kuinka paljon kaasuja ruoan jalostuksessa onkaan taivaalle tuprunnut.
Kierros päättyy itseoikeutetusti kiertotalouden komentokeskukseen. Mitä olemme oppineet? Missä kohdin on puhuttu kiertotaloudesta mainitsematta sanaa ääneen? No, jäte ja hävikki eivät kuulu kiertotalouteen. Ne pitäisi saada pois kokonaan. Pitäisi suunnitella prosessit alusta loppuun saakka niin, että kaikki ja kaikissa vaiheissa syntyvät sivuvirrat saadaan optimaaliseen hyötykäyttöön. Mistä ei voida jalostaa ruokaa, siitä tehdään jotain muuta hyödyllistä, niin arvokasta settiä kuin mahdollista. Hyödynnys energiana viimeisessä kädessä. Jäte ei ole vaihtoehto. Ja kaikki tämä ruokajärjestelmän sisällä, tietenkin. Vuotojen tukkiminen, check. Ruokapakkausten uudelleen- ja uusiokäyttö sekä kierrätys ovat puolestaan kiertotalouden ytimessä. Järjestys on tämä: lähdetään siitä, että kaikki pakkaukset pystytään käyttämään sellaisenaan uudelleen vastaavaan käyttötarkoitukseen kuin edellisellä kierroksella. Muita vaihtoehtoja harkitaan vain, jos välttämätöntä. Avainsana on edelleen suunnittelu. Kaikki lähtee suunnittelusta. Toinen on kehitys. Mikään järjestelmä ei ole täydellinen, aina on kehittämisen varaa.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kuva: Scrap This Pack/Flickr
Olemme saapuneet massiivisen rakennuskompleksin äärelle. Tai sitten ihan pienen mökin pihalle vaan. Kuka tietää, ehkä perspektiivi hämää. Sanasta teollisuus vain tuli mielikuva, että tässä oltaisiin menossa jonkin suuren ja savuavan kolossin uumeniin, jossa jumalankoneet pitävät tannerta tärisyttävää mekkalaa ja vierailijoidenkin on turvallisuuden nimissä verhouduttava haarniskaan. Pitäisiköhän alkaa jo käyttää jotain toista termiä, kun teollisuudessa kalskahtaa edelleen menneen maailman meininki? Voitaisiinko jo siirtyä kokonaan puhumaan jalostuksesta, tai jos anglismeja harrastaa, niin prosessoinnista? Ruokaakin voidaan tätä nykyä käsitellä paremmin ihmisten ja eläinten nautittavaksi kelpaavaksi niin monimuotoisissa mestoissa, ettei vain kenellekään tule väärää käsitystä siitä, millaisen höykytyksen läpi vaikkapa silmusalaatti lautasen reunalle päätyy.
Niin, ruoan jalostamisen parissa tässä tosiaankin ollaan. Kuten moni muukin jalostusala, ruoka on merkittävän murroksen ja isojen haasteiden edessä. Yksi teollisuus-sanan ongelmista piilee siinäkin, että siihen liitetään monia negatiivisia mielikuvia. Ruoan osalta on yleistä, että prosessoitua ruokaa pidetään prosessoimatonta haitallisempana niin terveydelle kuin ympäristöllekin, vaikka yksi käsittelyn tehtävistä juuri on tehdä ruoasta turvallisempaa meille kaikille nautiskella. Tässä ruokaa jalostavilla yrityksillä on henkilökohtainen vuori kiivettävänä, miten saadaan prosessoidun ruoan kasvojenkohotus näkymään myös kuluttajien silmissä.
Ruoan jalostusalalla on myös oma roolinsa ruokaturvan varmistamisessa. Jalostuksen on oltava kestävää ja kaikin tavoin tehokasta, jotta ihmisillä on mahdollisuudet saavuttaa riittävästi ravitsevaa ruokaa kohtuullisilla kustannuksilla, nyt ja jatkossakin. Yhtä lailla se pystyy vaikuttamaan luonnonvarojen kestävämpään käyttöön ja luonnon monimuotoisuuden vaalimiseen. Sillä on hankintojensa kautta valtaa vaikuttaa ja valita raaka-aineita, jotka on kasvatettu kestävästi. Omat prosessinsa se pystyy suunnittelemaan niin, että kaikkinaiset päästöt ympäristöön minimoidaan ja että resurssien käyttö on mitä tehokkainta. Olennainen osa tätä keskustelua ovat jalostuksen ilmastopäästöt, tämän kiertokävelyn pääpuheenaihe.
Johdattelupuheenvuoron jälkeen siirtykäämme kuvitteellisen jalostuslaitoksemme kuvitteelliselle osastolle, jossa näitä ihan todellisia ilmastopäästöjä mitataan. Voimme nähdä, että globaalin ruokajärjestelmän arviolta 13,7 miljardin hiilidioksidiekvivalenttitonnin kasvihuonekaasupäästöistä jalostuksen osuus on noin 4 % ja pakkaamisen noin 5 %. Mittarit näyttävät melkein yksinomaan hiilidioksidilukemia, sillä muiden kasvihuonekaasujen päästöt "tehtaan" "piipuista" ovat kokonaisuuden kannalta hyvin marginaaliset. Kun ruoan raaka-aineet saavuttavat jalostusvaiheen, niille tehdään ensimmäisenä tyypillisesti monivaiheinen käsittely. Käsittelyvaiheet vaihtelevat toki paljon raaka-aineen ja aiotun valmiin tuotteen laadun mukaan, mutta usein ne käsittävät puhdistuksen ja lämpökäsittelyn sekä jonkinmoisen osiin pilkkomisen, jonka tarkoituksena on erotella erilaatuiset osat toisistaan. Käsittelyn jälkeen ruoka lähes aina pakataan valmiiksi varastointia ja edelleen kuljetusta varten.
Ruoan käsittelyssä eniten päästöjä syntyy syystä, että käytetyt koneet ja prosessit ovat varsin energiaintensiivisiä tapauksia. Toisinaan ruoka pitää ensin kuumentaa ja sitten jäähdyttää tai jäädyttää, tai toisinpäin, mihin tarvitaan paljon energiaa. Jyvien ja akanoiden erottelu vaatii joskus useammankin vaiheen, ja taas energiaa palaa. Isoilla jalostusvempaimilla tuppaa myös olemaan iso nälkä, eikä pidä unohtaa jalostuslaitosten lämmitystä ja valaistusta tai kylmätilojen jäähdytystäkään. Tämän lisäksi käsittelyssä syntyy merkittäviä määriä jätettä ja hävikkiä, jotka molemmat osoittavat, että resursseja on hukattu ja että toimintatavat eivät ole optimaaliset. Jätteiden laatu ja määrät vaihtelevat suuresti prosessista toiseen, mutta esimerkiksi teuraseläinten ruhosta matkan varrelle jää useimmiten suurin osa, vaikka syötäväksi tai muuten hyödynnettäväksi siitä kelpaisi viittä vaille kaikki. Tilanne on samanmoinen useimpien vihannesten ja hedelmienkin kohdalla. Ruoan pakkaaminen puolestaan on jo kehittynyt reippaasti ympäristöystävällisempään suuntaan, mutta parantamisen varaa on silläkin saralla vielä jäljellä, huoli pois. Suurimmat päästöt syntyvät pakkausten valmistamisesta ja toisaalta silloin, kun pakkaus pettää ja ruoasta tulee hävikkiä.
Polttava kysymys kuuluu, miten edellä kuvattuja päästöjä pystyttäisiin pienentämään. Miten parantaa prosessien energiatehokkuutta? Miten huolehtia, ettei jätteitä synny ja hävikki minimoidaan? Miten hoitaa pakkaaminen niin, että se täyttää tärkeimmän tehtävänsä suojella ruokaa mutta paljon nykyistä pienemmillä ulkoisvaikutuksilla?
Koska energiankäyttö tuottaa ruoan jalostuksessa eniten kasvihuonekaasupäästöjä, on luonnollista, että alan päästöjen hillitsemistoimet ovat toistaiseksi painottuneet tälle osa-alueelle. Kestävin keino vähentää energian tarvetta on valikoida vain tarvittavat käsittelytavat ja hylätä kaikki muut. Esimerkiksi viljan jyvän ytimen kaivaminen esiin ja erottaminen ei ole usein tarpeellista, sillä kokonaisena jyvä kelpaa vallan hyvin moniin käyttötarkoituksiin ja vieläpä tekee parempaa ihmisen terveydelle. Välttämättömiä prosessointeja varten on kehitetty uusia teknologioita ruoan fysikaaliseen ja kemialliseen käsittelyyn, kuten lämmittämiseen, kuivatukseen ja pastörointiin. Nämä teknologiat vaativat perinteisiä menetelmiä vähemmän energiaa ja muita resursseja, pystyvät hyödyntämään muita kuin fossiilisia polttoaineita ja parantavat tuotantotehokkuutta.
Jätteen ja hävikin pienentämisestä on riittänyt tässä blogissa juttua jo aiemminkin. Kannattaa palauttaa mieleen tämä ja myös tämä. Ruoan jalostuksessa prosessointikeinoilla on mahdollista madaltaa alihyödynnettyjen ja hyödyntämättömien sivuvirtojen vuorta kehittämällä täsmäkäsittelytekniikoita, käsittelemällä ruokaa paremmin säilyväksi ja muokkaamalla kuorista, rasvoista, nahoista sun muista lisätyn arvon kiinnostavia tuotteita. Samaan aikaan on olennaista, että tiedonvälitys alkutuotannon, jalostuksen, kaupan ja kuljetuksen välillä on avointa, jotta vältytään pikkaisen varaston perukoille unohtumaan päässeiltä hedelmälootilta. Tämä tosin on Suomessa jo nykyisin hyvällä mallilla. Parantamista puolestaan on erilaatuisten ruokien hyväksymisessä. Hivenen kolhiutunut peruna tai tummumaan päässyt omena ei ole kuoleman enne. Vaikkei se enää ihmisen ruoaksi myytäväksi sattuisi kelpaamaan, niin myydään sitten vaikka rehuna. Tai lahjoitetaan. Kompostoidaan edes tai hyödynnetään energiana tai polttoaineena.
Ruoan pakkaaminen ei ole niin yksinkertainen juttu kuin saattaisi äkkiseltään kuvitella. Pakkauksilla on monia eri tehtäviä; jo mainittujen lisäksi ne muun muassa viestivät sisällöstään ja parantavat ruoan käytettävyyttä. Niiden valmistamisessa syntyy toki päästöjä, joo, mutta ei turhaan. Turhia päästöjä sen sijaan syntyy, jos pakkaus pettää ja ruoka sisällään pilaantuu. Syntyy hävikkiä, jätettä. Samalla syömärin terveys vaarantuu. Kehitteillä on erinäisiä ympäristöystävällisiä, esimerkiksi puupohjaisia ja aidosti biohajoavia sekä kooltaan kompakteja pakkauksia, mutta tämä ei kenties ole se tehokkain keino nipistää ruokapakkausten kokonaispäästöistä. Brennanin ym. kirjan 19. luvussa Mishra ym. pitävät tärkeämpänä suunnitella pakkaukset niin, että ne on mahdollisimman helppoa käyttää uudelleen, uusiokäyttää tai vähintäänkin kierrättää käytön jälkeen. Paras toki olisi, jos pakkauksen voisi jättää kokonaan pois (ks. kuva), mutta kuten tuli sanottua, turvallisuus ensin.
Ruoanjalostusyrityksiltä ei peräänkuuluteta altruistista moraalikäsitystä. Poliittisella päätöksenteolla tulee ensisijaisesti ohjata ja mahdollistaa lakisääteisen pakottamisen sijasta. Yrityksille päästöjen vähentäminen on aidosti kannattavaa, kuten Clarkin ym. kirjan 9. luvusta selviää. Energiatehokkuuden parantaminen tuottaa tarkoituksenmukaisesti toteutettuna taloudellista hyötyä, etenkin tulevaisuudessa, kun energian hintojen ennustetaan nousevan. Jätteenkäsittelystä koituu yrityksille paljon kustannuksia, jotka olisi parhaimmilla olemassa olevilla toimintatavoilla mahdollista jopa nollata kokonaan. Nykypäivän kuluttajat ovat valveutunutta porukkaa ja hyvin tietoisia ruoan ympäristövaikutuksista. Yhä useammalle hiilijalanjälki on yksi valintakriteeri ruokakaupassa, joten yritysten on huolehdittava toimintansa kestävyydestä pitääkseen kuluttajat puolellaan ja haaliakseen uusia tiedostavia asiakkaita. Osaltaan kyse on imagosta. Kuluttajat haluavat tietää ja he haluavat tuottajien tietävän, kuinka paljon kaasuja ruoan jalostuksessa onkaan taivaalle tuprunnut.
Kierros päättyy itseoikeutetusti kiertotalouden komentokeskukseen. Mitä olemme oppineet? Missä kohdin on puhuttu kiertotaloudesta mainitsematta sanaa ääneen? No, jäte ja hävikki eivät kuulu kiertotalouteen. Ne pitäisi saada pois kokonaan. Pitäisi suunnitella prosessit alusta loppuun saakka niin, että kaikki ja kaikissa vaiheissa syntyvät sivuvirrat saadaan optimaaliseen hyötykäyttöön. Mistä ei voida jalostaa ruokaa, siitä tehdään jotain muuta hyödyllistä, niin arvokasta settiä kuin mahdollista. Hyödynnys energiana viimeisessä kädessä. Jäte ei ole vaihtoehto. Ja kaikki tämä ruokajärjestelmän sisällä, tietenkin. Vuotojen tukkiminen, check. Ruokapakkausten uudelleen- ja uusiokäyttö sekä kierrätys ovat puolestaan kiertotalouden ytimessä. Järjestys on tämä: lähdetään siitä, että kaikki pakkaukset pystytään käyttämään sellaisenaan uudelleen vastaavaan käyttötarkoitukseen kuin edellisellä kierroksella. Muita vaihtoehtoja harkitaan vain, jos välttämätöntä. Avainsana on edelleen suunnittelu. Kaikki lähtee suunnittelusta. Toinen on kehitys. Mikään järjestelmä ei ole täydellinen, aina on kehittämisen varaa.
Kommentit
Lähetä kommentti