34. luku: 100+100 vuotta maantiedettä Turussa!

Onko tämä maantiedettä? No, ei se tyhjyydessäkään kellu. Vähän sama kuin jos kysyisit, voinko tutkia tätä asiaa historiallisesta näkökulmasta. Maantieteilijöitä tarvitaan, täällä ja joka puolella!

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Paljon onnea vaan, turkulainen maantieteen tutkimus ja opetus! Syyslukukaudella 1924 Turun yliopistoon perutettiin maantieteen oppiaine ja ensimmäiset maantieteen opiskelijat Turun kaupungin lähes 700-vuotisessa historiassa astuivat oppiin. Vaikka Helsingin dominanssi kotimaisen tieteen pelikentällä jatkui vielä pitkään, maantieteen liittyminen Turun yliopiston oppiaineiden joukkoon merkitsi tärkeää askelta tieteenalan levittäytymisessä maakuntiin ja alueellisten näkökulmien vahvistumisessa. Näin ollen syksyllä 2024 on ollut ehdottomasti syytä olla ylpeä pikku turkulaismaantieteilijä ja juhlia kauniin tieteenalamme historiaa ja tulevaisuutta.

Pehmeät kannet ja vähemmän pönötystä

Koko vuosi on ollut juhlavuosi, ja vuoden alkupuoliskolta sopii mainita esimerkkinä Turun yliopiston maantieteen laitoksen pitkäaikaisen johtajan OG:n eli Olavi Granön (1925-2013) elämäkerta, jonka Turun Yliopistosäätiö (huom: väikkärini rahoittaja!) julkaisi vapun korvilla ja jonka kirjoittajakaartiin lukeutuu professori Jukka Käyhkö (huom huom: toinen väikkäriohjaajistani!). 

Juhlavuoden julkaisuputki jatkui syksyn puolella, kun professori Jussi S. Jauhiainen kokosi yksiin kansiin mantsan laitoksen historiikin ideasta satavuotiskakkukahveihin saakka. Historiikissakin OG on näyttävästi esillä, samoin kuin hänen isänsä J. G. Granö (1882-1956), laitoksen ensimmäinen professori ja kenties kautta aikojen tunnetuin suomalainen maantieteilijä. Kun porukkaan niputetaan vielä toinen isä-poika-pari, assistentti J. K. V. Tuominen (1878-1965) ja professori Oiva Tuominen (1909-1993), voidaan kieli tiukasti kitalaessa puhua turkulaisen maantieteen Ihmenelikosta. 

Emme siis nosta maljoja ainoastaan maantieteelle oppi- ja tieteenalana vaan skoolaamme myös henkisesti niiden suomalaisten pioneerimaantieteilijöiden kanssa, joita ilman meistäkin olisi saattanut tulla - kauhu - biologeja.  

Tosissaan juhlinta käynnistyi jokavuotisilla Maantieteen päivillä, jotka merkkivuoden kunniaksi järjestettiin Turussa loka-marraskuun taitteessa. Juhlavuus näkyi jo konferenssin yläotsikossa "Next 100 Years - Seuraavat 100 vuotta" viitaten kirkkaaseen visioon siitä, että Turussa maantieteen opetus ja tutkimus saavat nähdä vielä ainakin toisen vuosisadan putkeen. 

Samalla otsikko kannusti tapahtumassa tutkimusprojektejaan, muita hankkeitaan ja omaa maantieteilijyyttään esitteleviä suuntaamaan katsetta tulevaisuuteen: miten maan- ja aluetieteilijät voivat osallistua paremman maailman rakentamiseen? Mitä erityisasiantuntemusta meillä on tarjota lokaalien ja globaalien kehityskulkujen ohjaamiseksi kohti tulevaisuutta, jota itsellemme, toisillemme ja jälkeemme tänne saapuville toivomme? Miten voimme toimia sillanrakentajina yli pohjattomien kuilujen—

Saitte varmaankin kiinni. Jos ette saaneet, niin saa olla yhteydessä, tykkäisin kovasti keskustella lisää :)

Vaatimaton silta yli pohjattoman kuilun...

Sivumennen sanoen oli minulla omakin esitys Mantsan päivillä. Kerroin väitöstutkimukseni ensimmäisestä puoliskosta avauspäivän rinnakkaissessiossa "Sustainability and Circular Economy - Kestävyys ja kiertotalous". Korkkasin session, joten sain takaisin katsomon puolelle luikittuani vain nautiskella muiden inspiroivista puheenvuoroista. Tosin helsinkiläinen väikkärintekijäkollega viittasi minun esitykseeni omassaan: "Kuten Antti juuri meille kertoi...". 

Hyväksyvä nyökkäys hymyn kera. Jännittävää mutta tyylikästä. 

Koko sessio oli minulle massiivinen hetki urallani, ensimmäinen konferenssiesiintymiseni, jonka myötä tunsin oloni oikeaksi tutkijaksi. Vertaiseksi jopa maantieteen pidemmän linjan ammattilaisten seurassa. Optimaalinen vastamyrkky huijarisyndroomaan.

 

Esityksen jälkeen yksi jos toinenkin kävi jututtamassa minua ja ilmoittamassa, että saa olla yhteyksissä, jos koskaan tulee sellainen olo. Ei vielä tuolloin tullut. Tuolloin olo oli pikemminkin häkeltynyt. Otettu. Kiitollinen kannustavasta ja nöyrästä ilmapiiristä, joka suomalaisten maan- ja aluetieteilijöiden kohdatessa vaikuttaa viriävän. 

Ja minä olen osa sitä. Minä kohtasin ja ennen kaikkea minut kohdattiin.

Kyyppari, vielä yksi kierros 

Oikeastaan pelkät Mantsan päivät olisivat minusta olleet juhlaa riittämiin. Emmehän me suomalaiset ja suomalainen akateeminen väki varsinkaan ole tunnettuja monipäiväisistä hääjuhlistamme tai kuninkaallisista kruunajaisistamme paraateineen päivineen. 

Yhtä kaikki Turun yliopiston maantieteen laitos halusi järjestää vielä toisenkin satavuotistilaisuuden, jossa valokeilaan pääsivät omat alumnimme: laitoksella maantieteen tutkinnon suorittaneet. Tilaisuus oli kuitenkin avoin kaikille mantsanmielisille, ja muodostimme lopulta niin suuren joukon, etteivät kaikki mahtuneet edes yliopiston päärakennuksen pääsalin sisäpuolelle. Melkein kuin yksi jos toinenkin olisi oikein odottanut, vuosia tai parhaimmillaan vuosikymmeniä, että pääsee taas näkemään vanhoja mantsakamuja. 

Samaan suuntaan vihjasivat myös puheenvuorot, joita tilaisuudessa saimme kuulla. Osallistujat iloitsivat, että tällaista järjestetään ja toivoivat, että järjestettäisiin uudelleen jo vähän ennen vuotta 2124. 

Minulle Mantsan päivissä olisi ollut juhlaa riittämiin. Satavuotisjuhlan alkupuolella pidetty "Maantieteen asiantuntijat yhteiskunnassa"-paneeli oli kieltämättä hyödyllinen ja hälvensi huoliani tulevasta pärjäämisestäni työelämän ristipaineissa. Ennen paneelia rohkaistuin myös moikkaamaan muutamaa vanhaa opiskelukaveriani, joista paria en ollut nähnyt sitten valmistumiseni. Muilta osin juhla meni minulta lähinnä kuohuvan juomiseksi, kakun kermavaahtopitoisen kanttipalan syömiseksi ja seiniä pitkin luimistelemiseksi. Poistuin paikalta jo hyvissä ajoin, väsähtänein mielin mutta häpeää vailla.

***

Vaikka eloisa puheensorina on nyt vaiennut ja Turun yliopiston maantieteen oppiaineen sadasensimmäinen lukuvuosi on kääntymässä jälkimmäiselle puoliskolleen, juhlallisuuksien inspiroiva vaikutus näkyy varmasti vielä pitkään. Maantieteilijöiden tulevaisuus näyttää kirkkaalta – ja minä olen haltioissani saadessani olla yksi heistä.