5. luku: Ruokaa kuin roskaa
No, tämähän nyt on vain tällaista tajunnanvirtaa. Ei kannata ottaa liian vakavasti. Tai siis sisältö vakavasti mutta kirjoittajaa ei.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Aloitetaanpa tietokilpailukysymyksellä. Kysymys kuuluu:
kuinka paljon ruokaa maailmassa tuotetaan suhteessa syöjien lukumäärään?
Ja vastausvaihtoehdot:
A: vähemmän kuin kaikkien ihmisten tarpeeksi
B: suunnilleen kaikkien ihmisten tarpeeksi
C: enemmän kuin kaikkien ihmisten tarpeeksi
Koska uutisista saa lukea vähän väliä eri maailmankolkkia piinaavista nälänhädistä ja siitä, että edelleen iso osa maapallon ihmisistä ei saa päivittäin riittävästi ruokaa syödäkseen, oikean vastauksen pitää olla A, eikö niin? Toisaalta pisimmälle kehittyneissä maissa kamppaillaan syvenevän ylipaino- ja lihavuusongelman kanssa, mutta valtaosa ihmiskunnastahan asuu niissä maissa, joissa nälkä on täyttä arkipäivää. Eli edelleen A, niinhän? Tai ei ainakaan C. Eihän?
Kiinnostavaa kyllä C on ilman muuta oikea vastaus. Pelko siitä, että ihmiskunta ajautuisi B-vaihtoehdon kautta A-vaihtoehtoon on ilmeisesti niin pitkällinen ja syvä, että se häiritsee edelleen meidän ajatteluamme. Vaikka meitä elää tällä pallolla nyt yli kuusi miljardia enemmän kuin vuonna 1900, ruoantuotanto on kehittynyt ja tehostunut vieläkin nopeammin. Käänteentekevänä juttuna on ollut maatalouden teollistuminen ja koneellistuminen sekä myöhemmin nk. vihreä vallankumous, joka mahdollisti pääasiassa kasvinjalostuksen keinoin paljon aiempaa suuremmat sadot. Ilman näitä kehityskulkuja olisi käynyt niin kuin Thomas Malthus vuonna 1798 ennusti: ihmiskunta olisi paisunut liian suureksi pystyäkseen enää ylläpitämään itseään, ja monelta meistä olisi lähtenyt nirri kävelemään. Mutta ei käynyt. Kehitys voitti. Pahimmilta nälkäkatastrofeilta vältyttiin ja on vältytty tähän päivään saakka.
Jos kerran meillä ruokaa piisaa, niin miksei nälkää näkevien osuus ole nolla? No, syitä on toki enemmän kuin yksi. Ruoantuotannon volyymit eivät esimerkiksi kohtaa kovin hyvin ihmismassoja. Yksi syy tähän on se, että monilla kehittyvien maiden hyvin tiheään asutuilla alueilla ruokaa tuotetaan ekstensiivisesti eli pienialaisesti, kun taas kaikkein tehokkain tuotanto on sijoitettu pisimmälle kehittyneiden maiden haja-asutusalueille. Toinen seikka on ruoan saavutettavuus. Ruokaa on ehkä saatavilla vaan onko siihen varaa? Jos varallisuutta on kovin vähän, jostain pitää tinkiä. Säästääkö ennemmin ruokamenoissa vai lasten koulunkäynnissä? Isoja kysymyksiä. Kolmantena on ruoan laatu ja oikeanlainen hyödyntäminen. Ihminen ei tule toimeen valtavallakaan ruokamäärällä, jos se koostuu, sanotaan, pelkästä valkoisesta jauhosta tai pavuista, ja tämä on haaste myös vaikkapa meillä täällä Suomessa. Osa meistä ei saa kaikkia tarvittavia ravintoaineita, vaikka kalorisuositukset täyttyvätkin, noudattamalla liian yksipuolista ruokavaliota. Joissain maissa kyse on perinteistä, kuten osassa Aasiaa, jossa riisin asema ruokapöydän kruununjalokivenä on horjumaton, toisaalla taas maatalouden luontaisesta viljoja suosivasta rakenteesta.
Edellä kuvatut haasteet ovat toden totta valtavia. Samaa mittaluokkaa on myös yksi ongelma, jota ei ole vielä mainittu. Ongelma, joka ei ole vain massiivinen vaan myös erityisen inhottava. Täysin tarpeettomalta vaikuttava sudenkuoppa, johon olemme ruoan kaupallistumisen ja edelleen ruoalla käytävän kaupan kansainvälistymisen myötä vajonneet. Onneksi tästä kuopasta saattaa hyvinkin päästä ylös yksinkertaisimmin konstein kuin edellisen kappaleen hautavajoamista.
Aivan, ruokahävikkikuopassa ollaan! Ruoasta, jonka maailmassa tuotamme vartavasten omaksi ravinnoksemme eksyy matkalla lautaselle suunnilleen kolmannes. Yksi kolmasosa. 1/3. 33,333... %. Emmekä ole täällä Suomessa tässä asiassa mitään mallioppilaita, sillä meilläkin ruokaa haaskataan joka vuosi satoja miljoonia kiloja. Sapuskaa hukkuu ruokaketjun eri vaiheissa alkaen maatilojen varastoihin pilaantuvasta tavarasta, jatkuen teollisuudessa syntyvissä hyödyntämättömissä sivuvirroissa ja viime kädessä loppukulutusvaiheessa, jossa ruokatuotteet päätyvät jätteeksi hyvin vaihtelevien syiden johdosta. Kehittyvissä maissa hävikki painottuu ketjun alkupäähän ja kehittyneissä loppupäähän. Riippumatta hukan laadusta mieron tielle joutunut ruoka on tuotettu käytännössä täysin turhaan. On tehty valtavasti työtä täysin turhaan, tuhlattu resursseja täysin turhaan ja vapautettu ympäristöön päästöjä täysin turhaan. Meillä on tähän saakka ollut varaa tällaiseen holtittomaan touhuun, kiitos ruoantuotantomme ylijäämän. Mutta kuinka kauan voimme jatkaa?
Hetkonen, mainitsiko joku jotain päästöistä? Ei kai vaan ole kyse kasvihuonekaasupäästöistä? Niin tietysti, eihän ruokahävikissä ole kyse vain ruokaturvasta vaan myös resurssitehokkuudesta. Kun ruokaketju vuotaa vähän sieltä sun täältä, tuotanto on kaukana optimaalisesta. Tarvittavien resurssien määrää pystyttäisiin roimasti alentamaan pienilläkin kehitysaskeleilla sivutuotteiden hyödyntämisessä ja haaskauksen kitkemisessä. Samalla ruoan hiilijalanjälki pienenisi. Maailman ruokajärjestö FAO on arvioinut, että ruokahävikin myötä ilmakehään vapautuu kasvihuonekaasuja noin 2,7 gigatonnia vuodessa, mikä on suunnilleen 8–10 % kaikista globaalin ruokajärjestelmän kasvihuonekaasupäästöistä. Ei mitään ihan pikkulukuja. Näin ollen ruokaa saatetaan pystyä tuottamaan tarpeeksi koko ihmiskunnalle vielä tulevinakin vuosina, vaikka ei muutettaisi mitään, mutta ilmastokatastrofin estämiseksi business-as-usual-reitti on yksiselitteisesti kestämätön.
Koska ruoan heittäminen menemään ei ole taloudellisesti järkevää, kiinnostuksen puutteesta ei ainakaan jää kiinni. Vain hyvin harva yritys, yhteisö tai kotitalous ei toivoisi pureskelemattomina jätteeksi päätyvien ruokaostosten suhteellisiin osuuksiin muutosta. Eikä hyvien vähennysideoidenkaan puute paljon paina: mediassa tuodaan vähän väliä esille mainioita hankkeita ruokahävikkiongelman kitkemiseksi, hävikkiruokasovelluksista hävikkiruokakauppoihin ja koulujen ylijäämäruokamyynnistä yhteisöllisiin hävikkiruokatapahtumiin. Ideoita on, joista osa on jo saavuttanut toteutusvaiheen, vaan tilastotieteilijät eivät toistaiseksi ole sormeaan kohottaneet. Homma on toisin sanoen vielä liian pienipiirteistä. Pilottihankkeista pitää päästä eteenpäin kohti pysyviä käytäntöjä. Pioneerit kaipaavat seuraa ja kutsuvat riemukkaaseen joukkoonsa ihan jokaisen meistä. Eikä uusiakaan avauksia toki sovi unohtaa. Jokainen roskikseen heitetty, vähän kolhiintunut omena ei ole liikaa, mutta jokainen roskiksen ohi iloisen syömärin kouraan ojennettu kolhuomena on kotiin päin. Ei siis pelkoa, että asiassa mentäisiin liian pitkälle, kunhan turvallisuudesta pidetään kiinni.
Ruokahävikki kytkeytyy olennaisella tavalla edellisen blogijulkaisun aiheeseen, ruoan kiertotalouteen. Ruoan haaskaaminen on kiertotalouden vastaista toimintaa. Resursseja valuu röörien huolimattomasti tiivistetyistä saumoista palautumatta milloinkaan takaisin ketjun lähtöpisteeseen, arvonsa säilyttäneinä tai välttämättä muutenkaan. Ruoka, joka on tuotettu mutta jota ei ole syöty, on aina kadottanut ainakin osan arvostaan, eikä siten käy ruoan suljetun kierron tavoittelussa laatuun. Kiertotalousmallin avulla voidaan toisaalta kehittää ruokajärjestelmiä sellaisiksi, että niissä hävikkiä syntyy mahdollisimman vähän, ja toisaalta hyödyntää väistämätön hävikki järjestelmän sisällä tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Näin säästetään monenlaisissa kustannuksissa ympäristöhaitoista taloudellisiin menoeriin.
Ja entistä useampi tomaatti ja pottu ja silakkafilee löytää kuin löytääkin tiensä lautaselle saakka, joka tyhjenee ihmisen, ei jäteastian suuhun. Nälkäongelmakin alkaa helpottaa. Huraa! Ympäristö, talous ja yhteisöt. Rasti kestävyyden kolmen ulottuvuuden kohdalle. YK:n yleiskokouksessa nähtävillä synkronoitu hyväksyvä nyökkäys.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
kuinka paljon ruokaa maailmassa tuotetaan suhteessa syöjien lukumäärään?
Ja vastausvaihtoehdot:
A: vähemmän kuin kaikkien ihmisten tarpeeksi
B: suunnilleen kaikkien ihmisten tarpeeksi
C: enemmän kuin kaikkien ihmisten tarpeeksi
Koska uutisista saa lukea vähän väliä eri maailmankolkkia piinaavista nälänhädistä ja siitä, että edelleen iso osa maapallon ihmisistä ei saa päivittäin riittävästi ruokaa syödäkseen, oikean vastauksen pitää olla A, eikö niin? Toisaalta pisimmälle kehittyneissä maissa kamppaillaan syvenevän ylipaino- ja lihavuusongelman kanssa, mutta valtaosa ihmiskunnastahan asuu niissä maissa, joissa nälkä on täyttä arkipäivää. Eli edelleen A, niinhän? Tai ei ainakaan C. Eihän?
Kiinnostavaa kyllä C on ilman muuta oikea vastaus. Pelko siitä, että ihmiskunta ajautuisi B-vaihtoehdon kautta A-vaihtoehtoon on ilmeisesti niin pitkällinen ja syvä, että se häiritsee edelleen meidän ajatteluamme. Vaikka meitä elää tällä pallolla nyt yli kuusi miljardia enemmän kuin vuonna 1900, ruoantuotanto on kehittynyt ja tehostunut vieläkin nopeammin. Käänteentekevänä juttuna on ollut maatalouden teollistuminen ja koneellistuminen sekä myöhemmin nk. vihreä vallankumous, joka mahdollisti pääasiassa kasvinjalostuksen keinoin paljon aiempaa suuremmat sadot. Ilman näitä kehityskulkuja olisi käynyt niin kuin Thomas Malthus vuonna 1798 ennusti: ihmiskunta olisi paisunut liian suureksi pystyäkseen enää ylläpitämään itseään, ja monelta meistä olisi lähtenyt nirri kävelemään. Mutta ei käynyt. Kehitys voitti. Pahimmilta nälkäkatastrofeilta vältyttiin ja on vältytty tähän päivään saakka.
Jos kerran meillä ruokaa piisaa, niin miksei nälkää näkevien osuus ole nolla? No, syitä on toki enemmän kuin yksi. Ruoantuotannon volyymit eivät esimerkiksi kohtaa kovin hyvin ihmismassoja. Yksi syy tähän on se, että monilla kehittyvien maiden hyvin tiheään asutuilla alueilla ruokaa tuotetaan ekstensiivisesti eli pienialaisesti, kun taas kaikkein tehokkain tuotanto on sijoitettu pisimmälle kehittyneiden maiden haja-asutusalueille. Toinen seikka on ruoan saavutettavuus. Ruokaa on ehkä saatavilla vaan onko siihen varaa? Jos varallisuutta on kovin vähän, jostain pitää tinkiä. Säästääkö ennemmin ruokamenoissa vai lasten koulunkäynnissä? Isoja kysymyksiä. Kolmantena on ruoan laatu ja oikeanlainen hyödyntäminen. Ihminen ei tule toimeen valtavallakaan ruokamäärällä, jos se koostuu, sanotaan, pelkästä valkoisesta jauhosta tai pavuista, ja tämä on haaste myös vaikkapa meillä täällä Suomessa. Osa meistä ei saa kaikkia tarvittavia ravintoaineita, vaikka kalorisuositukset täyttyvätkin, noudattamalla liian yksipuolista ruokavaliota. Joissain maissa kyse on perinteistä, kuten osassa Aasiaa, jossa riisin asema ruokapöydän kruununjalokivenä on horjumaton, toisaalla taas maatalouden luontaisesta viljoja suosivasta rakenteesta.
Edellä kuvatut haasteet ovat toden totta valtavia. Samaa mittaluokkaa on myös yksi ongelma, jota ei ole vielä mainittu. Ongelma, joka ei ole vain massiivinen vaan myös erityisen inhottava. Täysin tarpeettomalta vaikuttava sudenkuoppa, johon olemme ruoan kaupallistumisen ja edelleen ruoalla käytävän kaupan kansainvälistymisen myötä vajonneet. Onneksi tästä kuopasta saattaa hyvinkin päästä ylös yksinkertaisimmin konstein kuin edellisen kappaleen hautavajoamista.
Aivan, ruokahävikkikuopassa ollaan! Ruoasta, jonka maailmassa tuotamme vartavasten omaksi ravinnoksemme eksyy matkalla lautaselle suunnilleen kolmannes. Yksi kolmasosa. 1/3. 33,333... %. Emmekä ole täällä Suomessa tässä asiassa mitään mallioppilaita, sillä meilläkin ruokaa haaskataan joka vuosi satoja miljoonia kiloja. Sapuskaa hukkuu ruokaketjun eri vaiheissa alkaen maatilojen varastoihin pilaantuvasta tavarasta, jatkuen teollisuudessa syntyvissä hyödyntämättömissä sivuvirroissa ja viime kädessä loppukulutusvaiheessa, jossa ruokatuotteet päätyvät jätteeksi hyvin vaihtelevien syiden johdosta. Kehittyvissä maissa hävikki painottuu ketjun alkupäähän ja kehittyneissä loppupäähän. Riippumatta hukan laadusta mieron tielle joutunut ruoka on tuotettu käytännössä täysin turhaan. On tehty valtavasti työtä täysin turhaan, tuhlattu resursseja täysin turhaan ja vapautettu ympäristöön päästöjä täysin turhaan. Meillä on tähän saakka ollut varaa tällaiseen holtittomaan touhuun, kiitos ruoantuotantomme ylijäämän. Mutta kuinka kauan voimme jatkaa?
Hetkonen, mainitsiko joku jotain päästöistä? Ei kai vaan ole kyse kasvihuonekaasupäästöistä? Niin tietysti, eihän ruokahävikissä ole kyse vain ruokaturvasta vaan myös resurssitehokkuudesta. Kun ruokaketju vuotaa vähän sieltä sun täältä, tuotanto on kaukana optimaalisesta. Tarvittavien resurssien määrää pystyttäisiin roimasti alentamaan pienilläkin kehitysaskeleilla sivutuotteiden hyödyntämisessä ja haaskauksen kitkemisessä. Samalla ruoan hiilijalanjälki pienenisi. Maailman ruokajärjestö FAO on arvioinut, että ruokahävikin myötä ilmakehään vapautuu kasvihuonekaasuja noin 2,7 gigatonnia vuodessa, mikä on suunnilleen 8–10 % kaikista globaalin ruokajärjestelmän kasvihuonekaasupäästöistä. Ei mitään ihan pikkulukuja. Näin ollen ruokaa saatetaan pystyä tuottamaan tarpeeksi koko ihmiskunnalle vielä tulevinakin vuosina, vaikka ei muutettaisi mitään, mutta ilmastokatastrofin estämiseksi business-as-usual-reitti on yksiselitteisesti kestämätön.
Koska ruoan heittäminen menemään ei ole taloudellisesti järkevää, kiinnostuksen puutteesta ei ainakaan jää kiinni. Vain hyvin harva yritys, yhteisö tai kotitalous ei toivoisi pureskelemattomina jätteeksi päätyvien ruokaostosten suhteellisiin osuuksiin muutosta. Eikä hyvien vähennysideoidenkaan puute paljon paina: mediassa tuodaan vähän väliä esille mainioita hankkeita ruokahävikkiongelman kitkemiseksi, hävikkiruokasovelluksista hävikkiruokakauppoihin ja koulujen ylijäämäruokamyynnistä yhteisöllisiin hävikkiruokatapahtumiin. Ideoita on, joista osa on jo saavuttanut toteutusvaiheen, vaan tilastotieteilijät eivät toistaiseksi ole sormeaan kohottaneet. Homma on toisin sanoen vielä liian pienipiirteistä. Pilottihankkeista pitää päästä eteenpäin kohti pysyviä käytäntöjä. Pioneerit kaipaavat seuraa ja kutsuvat riemukkaaseen joukkoonsa ihan jokaisen meistä. Eikä uusiakaan avauksia toki sovi unohtaa. Jokainen roskikseen heitetty, vähän kolhiintunut omena ei ole liikaa, mutta jokainen roskiksen ohi iloisen syömärin kouraan ojennettu kolhuomena on kotiin päin. Ei siis pelkoa, että asiassa mentäisiin liian pitkälle, kunhan turvallisuudesta pidetään kiinni.
Ruokahävikki kytkeytyy olennaisella tavalla edellisen blogijulkaisun aiheeseen, ruoan kiertotalouteen. Ruoan haaskaaminen on kiertotalouden vastaista toimintaa. Resursseja valuu röörien huolimattomasti tiivistetyistä saumoista palautumatta milloinkaan takaisin ketjun lähtöpisteeseen, arvonsa säilyttäneinä tai välttämättä muutenkaan. Ruoka, joka on tuotettu mutta jota ei ole syöty, on aina kadottanut ainakin osan arvostaan, eikä siten käy ruoan suljetun kierron tavoittelussa laatuun. Kiertotalousmallin avulla voidaan toisaalta kehittää ruokajärjestelmiä sellaisiksi, että niissä hävikkiä syntyy mahdollisimman vähän, ja toisaalta hyödyntää väistämätön hävikki järjestelmän sisällä tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Näin säästetään monenlaisissa kustannuksissa ympäristöhaitoista taloudellisiin menoeriin.
Ja entistä useampi tomaatti ja pottu ja silakkafilee löytää kuin löytääkin tiensä lautaselle saakka, joka tyhjenee ihmisen, ei jäteastian suuhun. Nälkäongelmakin alkaa helpottaa. Huraa! Ympäristö, talous ja yhteisöt. Rasti kestävyyden kolmen ulottuvuuden kohdalle. YK:n yleiskokouksessa nähtävillä synkronoitu hyväksyvä nyökkäys.
Ruokahävikin vähentämisellä tosiaan on mahdollisuus parantaa kestävyyttä kaikilla sen NELJÄLLÄ ulottuvuudella: pienempi ympäristökuorma, pienemmät niin tuottajien kuin kuluttajienkin taloudelliset kustannukset, edistystä ruokaturvan saralla,... eikä varmaan ketään haittaa, jos kehitetään meidän ruokaKULTTUURIA ruokaa ja sen tuottajia arvostavampaan suuntaan, pois tästä "hällä väliä" -kulttuurista.
VastaaPoista