6. luku: Tohtoriopiskelijan arki
Tästä tulikin kohtuullisen pitkä avautuminen. Vaan eipä hätää, takki ei vielä tyhjentynyt, ja jatko-osia jatko-opiskelijan arkipäivästä on tässä jatko-opiskelublogissa taatusti luvassa.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kirjoitan tätä yksin kotona. Kirjoituspöydällä edessäni, silmieni ja sormenpäideni alla on seitsemän vuoden kypsään ikään ehtinyt, uskollinen vaikkakin ymmärrettävistä syistä vauhtiaan hidastanut pieni läppärini. On sunnuntai-iltapäivä. Nämä viikonloputkaan eivät siis anna armoa. Ympärilläni on tyhjä, juuri käynnistyneen syksyn jo hivenen viilentämä huone, ja ulkoa tulee tasaisen harmaan pilvipeiton läpi siilautuvaa, niin ikään harmaanoloista valoa. Vuorokaudenajasta huolimatta valon kokonaismäärä on varsin vähäinen; toinen todiste syksyyn laskeutumisesta. Eipä ole kesä enää.
Vuodenajan vaihtumista ei tosin työmääriä tarkastelemalla voi päätellä, sillä opiskelijoillahan ei tunnetusti ole koskaan lomaa. Jatko-opiskelijoilla sitäkin vähemmän. Voit toki pitää taukoa opinnoistasi ja tutkimustesi teosta, mutta se on sitten omalla vastuulla ja kustannuksella. Jos voit, pidä. Itsekin pidin melkein koko heinäkuun. Lähdin maaseudulle akkuja lataamaan. Siis tietysti sielläkin tuli kiertotaloutta ja ruokajärjestelmien kestävyyttä päntättyä aina välillä, tutkijana kun on vaikea päästää kokonaan irti työstä edes Mariaanien haudan pohjalla tai Venuksessa. Edes vähän etäisyyttä. Se helpotti. Kun palasin Turkuun heinäkuun lopussa, intoni loikata takaisin aikataulutettuun arkeen lähenteli koomisia mittasuhteita.
Elokuuhan nyt toki oli vielä täyttä kesää läpeensä. Tänään umpeutuva syyskuun ensimmäinen kokonainen viikko on merkinnyt käännettä useammassakin suhteessa. Säästä voisi toki puhua vaikka koko loppupäivän, ollaanhan sitä Suomessa, mutta mainitaan nyt vaan lyhyesti, että vasta oikein kunnon kaatosateen alle ilman vedenpitäviä kuteita jouduttuaan ihminen tietää olevansa edelleen elossa. Ylitettyään kaupungin halki virtaavan joen (huom. ei Aurajoki) hän saapuu määränpäähänsä (huom. ei koti) ja alkaa viimein tajuta, että, hemmetti, joudun hengailemaan täällä vielä hyvän tovin ennen kuin pääsen vaihtamaan ylleni kuivia vaatteita. Moiskahtelevia ääniä pitävät kengät voi toki riisua, moppiräteiksi muuntuneita sukkia ei kehtaa. Joidenkin mielestä märät farkut tuntuu jalassa mukavilta, mutta ei minusta, etenkään kun ottaa huomioon sen fysiikan lain, että veden kuivumiseen tarvitaan energiaa, joka jalkoihin kiinni liimautuneiden housujen tapauksessa lähtee kätevästi iholta. Illalla maistui burana.
Mutta se säästä. En valita, kun sukatkin on jo kolme päivää myöhemmin kuivuneet. Puhutaan sen sijaan vähän suoremmin tohtoriopintoihin kytkeytyvästä ohjelmistosta, joka astui voimaan kuluvan kuun alussa. Ensimmäisenä vastaan tuli kaikille Turun yliopiston jatko-opiskelijoille suunnattu tervetulotilaisuus Welcome to UTUGS. UTUGS tulee sanoista University of Turku Graduation School eli Turun yliopiston tutkijakoulu, ja se koordinoi ylimmältä tasolta tieteellisten jatkotutkintojen suorittamista. Tilaisuus oli kolmeosainen: ensin meille kerrottiin, mitä jatko-opiskelu Turun yliopistossa käytännössä merkitsee ja millaisia palveluja UTUGS meidän tueksemme ja turvaksemme tarjoaa; sitten seurasi jokunen esitys työkaluista, joita voimme – tai joita meidän täytyy – käyttää opintojemme ja väitöstutkimuksemme aikana; päivän päätti tiedekunnan esittely, jossa keskityttiin omalla kohdallani nimenomaan luonnontieteiden ja tekniikan tiedekunnan tohtoriopiskelijan arkeen.
Päälle kuusi tuntia siinä meni, mutta myönnettävä on, että aivan valtavasti ei käteen jäänyt. Suurin osa informaatiosta oli tuttua jo perustutkinto-opiskeluajoilta, ja, nojoo, joitain juttuja oli vissiin ihan hyvä kerrata ja kirjoittaa ylöskin, että näitä asioita ei välttämättä kannata unohtaa. Varsin varhaisessa vaiheessa aloin ymmärtää, että koko tilaisuus oli pääosiltaan suunnattu kansainvälisille opiskelijoille ja muille, jotka eivät olleet aiemmin opiskelleet Turun yliopistossa. Jotkut esitelmöijät toivat tätä seikkaa esille puhetavassaan, ja minä siellä luentosalin etuosassa istuskelin, että "okei, tiiän mikä Turnitin on" ja että "kirjastokorttihan mulla on ollu vasta sellaset seittemän vuotta". Tiedekunnan puheenvuorossa ei tainnut olla yhtään sellaista asiaa, jota en olisi jo entuudestaan tiennyt, mutta kesken en halunnut päivää jättää. Niin iso joukko ihmisiä oli järjestänyt hienon, asiallisen ja hauskankin tilaisuuden, mistä kiitän kovasti. Kiitos! Vaan nyt alkupala-astiat pois pöydästä ja (kasvis)pihvin kimppuun.
Yksi miltei väistämätön osa tohtoriopintoja ovat kurssit. Ihan tavalliset kurssit, peräti luentokurssit. Tohtorintutkintoon voi liittää mukaan vielä jokusen perustason kurssin, joita itsekin aion suorittaa ainakin yhden. Aijai, mikä nautinto. Onpa turvallinen olo, kun pääsee taas pitkästä aikaa kuuntelemaan asiantuntijan kertomuksia luentosalin rauhaan, ilman työpajoja, ilman ryhmätöitä tai muuta tarpeetonta hampaidenkiristelyä. Vain luennot, parit hassut harjoitukset ja lopuksi tentti. Kurssitentti, milloin olen sellaisenkin viimeksi tehnyt? Ai että. Jotain vastaavanlaisia opintojaksoja on luvassa myös korkeammalla vaatimustasolla, vaan ei taatusti yhtä leppoisia. Sitten ovat tietysti seminaarimuotoiset jaksot, jotka toki on tarkoitettu interaktiivisiksi mutta suomalaisessa akateemisessa kulttuurissa sujahtavat useimmiten "minä kerron, te kuuntelette" -muottiin. Loppujen lopuksi ihan nypittävää kauraa nekin, toivon. Rutkasti pelottavampaa settiä ovat kaikki sellaiset kurssit, joissa valtaosa suorituksesta tapahtuu yhteistyössä toisten opiskelijoiden kanssa. Oppikirjaesimerkkinä toimikoon Ethics of Academic Research. Tutkimusetiikkaa käsittelevä kaikille tohtoriopiskelijoille pakollinen kurssi koostuu kolmesta osasta: verkossa tapahtuvista interaktiivisista harjoituksista, ryhmissä toteutettavasta työstä ja seminaareista, joissa ryhmätyön tuloksia esitellään. Luvassa siis sähköistä kommunikointia, face-to-face-kanssakäymistä ja esiintymistä. Ja kuten kurssin nimestä voi päätellä, tapahtuu kaikki vieläpä englannin kielellä. Holy moly guacamole!
Mutta se kastikkeista. Edetkäämme hieman enemmän pureskelemista vaativaan ruokalajiin. Väitöskirjasta saa 200 opintopistettä, kun 240 vaaditaan tohtorin tutkintoon. Silti tässä alkuvaiheessa väitöstutkimus tuntuu hautautuvan jatkuvasti pinon alimmaiseksi, kun muut velvollisuudet nielaisevat valtaosan päivistä. Samaan aikaan tutkijan tulosvastuu painaa päälle ja maailma odottaa jo kuumeisesti kuulevansa tuloksista. Edistyä pitäisi silläkin saralla, semminkin siinä vaiheessa, kun hiillostajana on myös leivän ruokapöytään tarjoava rahoittajataho.
Onnellisia ne, joilla on virallistettu suhde yliopiston kanssa, sillä heillä on useimmiten mahdollisuus omaan työhuoneeseen tai vähintään työhuoneen nurkkaukseen, johon pääsee linnoittautumaan käytännössä milloin tahtoo. Sen sijaan tällaisen vapaan tutkijan kohtalona on kaivaa oma poteronsa itse ja päivästä toiseen uudelleen. Jos kutsuu jotakin asuntoa nimellä "koti", toki voi aina sieltä käsin tehdä hommia, mutta ei sekään mikään häiriötön ympäristö ole. Melkeinpä päinvastoin. Vaikka jaloissa pyörimässä ei olisikaan paria lasta tai jokusta karvaista kaveria (mukaan lukien puoliso), työntekoa häiriköimään saattaa innostua esimerkiksi jääkaappi, televisio, lempikirja tai se uunin pohjaan pinttynyt rasvaklöntti, jonka jostain kumman syystä haluaa välttämättä juuri kesken haastattelujen litteroinnin hinkata olemattomaksi. Oikean mielentilan saavutettuaan sitä saattaa olla hyvinkin aikaansaava työskennellessään kotona oman läppärin kanssa. Omasta kokemuksesta voin kuitenkin todeta, että ihminen muuttuu paljon tehokkaammaksi etsiydyttyään pois neljän seinän sisältä nopeamman netin ja suuremman laskentatehon äärelle. Niin kuin tänä kesäisen kauniina syyskuun tiistaina. Aamupäivä meni maantieteen ja geologian laitoksen mikroluokassa ja iltapäivä taittuu täällä yliopiston pääkirjaston hiljaisessa salissa. Kaikesta luovimisesta ja luotaamisesta huolimatta on takuulla tullut saatua enemmän aikaan kuin jos olisin jäänyt koko päiväksi kämpille.
Ihminen on sopeutuvainen eläin, ja tutkiva ihminen löytää kyllä maailmankaikkeuden vielä valtaamattomat koloset, joissa edistää mullistavia hankkeitaan. Näin ainakin niin pitkään, kun työ hoituu itsenäisesti. Vaan aina ei kannata jäädä tai edes pysty jäämään yksin harhailemaan teorioiden ja tilastotietokantojen maanalaisiin hautaholveihin. Onneksi apu on lähellä: oma(t) väitöskirjaohjaaja(t). Ohjaajan puoleen voi kääntyä, kun iskee olkapään kaipuu. Neuvonpito alansa asiantuntijan kanssa monesti auttaa avaamaan tuskallisia lukkoja, jotka estävät tai nilkkapainon tapaan hidastavat menoa. Ei muuta kuin sähköpostia menemään tai suoraan työhuoneen ovelle koputtelemaan, niin eiköhän... hetkinen. Ahaa. THIS JUST IN: lähetinkin ohjaajalleni sähköpostilla tapaamisehdotuksen jo pari viikkoa sitten. Ja muistutteluviesti lähti viikko sitten. Ja toinen muistuttelu neljä päivää sitten. Niin juu. Eiväthän nämä jatko-opiskelijan kiireet ole mitään verrattuna väitöskirjaohjaajan pullolleen sullottuihin kalentereihin. Siis, ohjaajana professori on kullanarvoinen, mutta homman varjopuolena on se, että proffat tekevät niin paljon muutakin kuin vain auttavat tieteen untuvikkoja lentoharjoitustensa kanssa. He opettavat, luennoivat, juoksevat kokouksissa, palavereissa, seminaareissa, konferensseissa ja tekevät hyvänen aika itsekin tutkimusta. Ja saattaa heillä olla peräti elämää työn ulkopuolellakin, kukapa olisi uskonut. Muutaman päivän päässä odottaa apurahahaun deadline, ja olisin kovasti tahtonut puhua aiheesta ohjaajani kanssa. Tiukille vetää. No, tähänkin on sopeuduttava, ja mehän sopeudumme. Olemmehan edelleen ihmisiä.
Nyt on jo keskiviikko. Olen palannut laitoksen mikroluokkaan. Ympärilläni on keinovalaistu huone, sillä ulkona sataa vettä. Seurassani on vain yksi omiin hommiinsa uppoutunut opiskelutoveri, joten tyydyttävä rauha vallitsee. Harvinaista herkkua näinä päivinä. Eräänlainen välipalakeksi myrskyn ja mylväyksen edellä, pelkäänpä.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kirjoitan tätä yksin kotona. Kirjoituspöydällä edessäni, silmieni ja sormenpäideni alla on seitsemän vuoden kypsään ikään ehtinyt, uskollinen vaikkakin ymmärrettävistä syistä vauhtiaan hidastanut pieni läppärini. On sunnuntai-iltapäivä. Nämä viikonloputkaan eivät siis anna armoa. Ympärilläni on tyhjä, juuri käynnistyneen syksyn jo hivenen viilentämä huone, ja ulkoa tulee tasaisen harmaan pilvipeiton läpi siilautuvaa, niin ikään harmaanoloista valoa. Vuorokaudenajasta huolimatta valon kokonaismäärä on varsin vähäinen; toinen todiste syksyyn laskeutumisesta. Eipä ole kesä enää.
Vuodenajan vaihtumista ei tosin työmääriä tarkastelemalla voi päätellä, sillä opiskelijoillahan ei tunnetusti ole koskaan lomaa. Jatko-opiskelijoilla sitäkin vähemmän. Voit toki pitää taukoa opinnoistasi ja tutkimustesi teosta, mutta se on sitten omalla vastuulla ja kustannuksella. Jos voit, pidä. Itsekin pidin melkein koko heinäkuun. Lähdin maaseudulle akkuja lataamaan. Siis tietysti sielläkin tuli kiertotaloutta ja ruokajärjestelmien kestävyyttä päntättyä aina välillä, tutkijana kun on vaikea päästää kokonaan irti työstä edes Mariaanien haudan pohjalla tai Venuksessa. Edes vähän etäisyyttä. Se helpotti. Kun palasin Turkuun heinäkuun lopussa, intoni loikata takaisin aikataulutettuun arkeen lähenteli koomisia mittasuhteita.
Elokuuhan nyt toki oli vielä täyttä kesää läpeensä. Tänään umpeutuva syyskuun ensimmäinen kokonainen viikko on merkinnyt käännettä useammassakin suhteessa. Säästä voisi toki puhua vaikka koko loppupäivän, ollaanhan sitä Suomessa, mutta mainitaan nyt vaan lyhyesti, että vasta oikein kunnon kaatosateen alle ilman vedenpitäviä kuteita jouduttuaan ihminen tietää olevansa edelleen elossa. Ylitettyään kaupungin halki virtaavan joen (huom. ei Aurajoki) hän saapuu määränpäähänsä (huom. ei koti) ja alkaa viimein tajuta, että, hemmetti, joudun hengailemaan täällä vielä hyvän tovin ennen kuin pääsen vaihtamaan ylleni kuivia vaatteita. Moiskahtelevia ääniä pitävät kengät voi toki riisua, moppiräteiksi muuntuneita sukkia ei kehtaa. Joidenkin mielestä märät farkut tuntuu jalassa mukavilta, mutta ei minusta, etenkään kun ottaa huomioon sen fysiikan lain, että veden kuivumiseen tarvitaan energiaa, joka jalkoihin kiinni liimautuneiden housujen tapauksessa lähtee kätevästi iholta. Illalla maistui burana.
Mutta se säästä. En valita, kun sukatkin on jo kolme päivää myöhemmin kuivuneet. Puhutaan sen sijaan vähän suoremmin tohtoriopintoihin kytkeytyvästä ohjelmistosta, joka astui voimaan kuluvan kuun alussa. Ensimmäisenä vastaan tuli kaikille Turun yliopiston jatko-opiskelijoille suunnattu tervetulotilaisuus Welcome to UTUGS. UTUGS tulee sanoista University of Turku Graduation School eli Turun yliopiston tutkijakoulu, ja se koordinoi ylimmältä tasolta tieteellisten jatkotutkintojen suorittamista. Tilaisuus oli kolmeosainen: ensin meille kerrottiin, mitä jatko-opiskelu Turun yliopistossa käytännössä merkitsee ja millaisia palveluja UTUGS meidän tueksemme ja turvaksemme tarjoaa; sitten seurasi jokunen esitys työkaluista, joita voimme – tai joita meidän täytyy – käyttää opintojemme ja väitöstutkimuksemme aikana; päivän päätti tiedekunnan esittely, jossa keskityttiin omalla kohdallani nimenomaan luonnontieteiden ja tekniikan tiedekunnan tohtoriopiskelijan arkeen.
Päälle kuusi tuntia siinä meni, mutta myönnettävä on, että aivan valtavasti ei käteen jäänyt. Suurin osa informaatiosta oli tuttua jo perustutkinto-opiskeluajoilta, ja, nojoo, joitain juttuja oli vissiin ihan hyvä kerrata ja kirjoittaa ylöskin, että näitä asioita ei välttämättä kannata unohtaa. Varsin varhaisessa vaiheessa aloin ymmärtää, että koko tilaisuus oli pääosiltaan suunnattu kansainvälisille opiskelijoille ja muille, jotka eivät olleet aiemmin opiskelleet Turun yliopistossa. Jotkut esitelmöijät toivat tätä seikkaa esille puhetavassaan, ja minä siellä luentosalin etuosassa istuskelin, että "okei, tiiän mikä Turnitin on" ja että "kirjastokorttihan mulla on ollu vasta sellaset seittemän vuotta". Tiedekunnan puheenvuorossa ei tainnut olla yhtään sellaista asiaa, jota en olisi jo entuudestaan tiennyt, mutta kesken en halunnut päivää jättää. Niin iso joukko ihmisiä oli järjestänyt hienon, asiallisen ja hauskankin tilaisuuden, mistä kiitän kovasti. Kiitos! Vaan nyt alkupala-astiat pois pöydästä ja (kasvis)pihvin kimppuun.
Yksi miltei väistämätön osa tohtoriopintoja ovat kurssit. Ihan tavalliset kurssit, peräti luentokurssit. Tohtorintutkintoon voi liittää mukaan vielä jokusen perustason kurssin, joita itsekin aion suorittaa ainakin yhden. Aijai, mikä nautinto. Onpa turvallinen olo, kun pääsee taas pitkästä aikaa kuuntelemaan asiantuntijan kertomuksia luentosalin rauhaan, ilman työpajoja, ilman ryhmätöitä tai muuta tarpeetonta hampaidenkiristelyä. Vain luennot, parit hassut harjoitukset ja lopuksi tentti. Kurssitentti, milloin olen sellaisenkin viimeksi tehnyt? Ai että. Jotain vastaavanlaisia opintojaksoja on luvassa myös korkeammalla vaatimustasolla, vaan ei taatusti yhtä leppoisia. Sitten ovat tietysti seminaarimuotoiset jaksot, jotka toki on tarkoitettu interaktiivisiksi mutta suomalaisessa akateemisessa kulttuurissa sujahtavat useimmiten "minä kerron, te kuuntelette" -muottiin. Loppujen lopuksi ihan nypittävää kauraa nekin, toivon. Rutkasti pelottavampaa settiä ovat kaikki sellaiset kurssit, joissa valtaosa suorituksesta tapahtuu yhteistyössä toisten opiskelijoiden kanssa. Oppikirjaesimerkkinä toimikoon Ethics of Academic Research. Tutkimusetiikkaa käsittelevä kaikille tohtoriopiskelijoille pakollinen kurssi koostuu kolmesta osasta: verkossa tapahtuvista interaktiivisista harjoituksista, ryhmissä toteutettavasta työstä ja seminaareista, joissa ryhmätyön tuloksia esitellään. Luvassa siis sähköistä kommunikointia, face-to-face-kanssakäymistä ja esiintymistä. Ja kuten kurssin nimestä voi päätellä, tapahtuu kaikki vieläpä englannin kielellä. Holy moly guacamole!
Mutta se kastikkeista. Edetkäämme hieman enemmän pureskelemista vaativaan ruokalajiin. Väitöskirjasta saa 200 opintopistettä, kun 240 vaaditaan tohtorin tutkintoon. Silti tässä alkuvaiheessa väitöstutkimus tuntuu hautautuvan jatkuvasti pinon alimmaiseksi, kun muut velvollisuudet nielaisevat valtaosan päivistä. Samaan aikaan tutkijan tulosvastuu painaa päälle ja maailma odottaa jo kuumeisesti kuulevansa tuloksista. Edistyä pitäisi silläkin saralla, semminkin siinä vaiheessa, kun hiillostajana on myös leivän ruokapöytään tarjoava rahoittajataho.
Onnellisia ne, joilla on virallistettu suhde yliopiston kanssa, sillä heillä on useimmiten mahdollisuus omaan työhuoneeseen tai vähintään työhuoneen nurkkaukseen, johon pääsee linnoittautumaan käytännössä milloin tahtoo. Sen sijaan tällaisen vapaan tutkijan kohtalona on kaivaa oma poteronsa itse ja päivästä toiseen uudelleen. Jos kutsuu jotakin asuntoa nimellä "koti", toki voi aina sieltä käsin tehdä hommia, mutta ei sekään mikään häiriötön ympäristö ole. Melkeinpä päinvastoin. Vaikka jaloissa pyörimässä ei olisikaan paria lasta tai jokusta karvaista kaveria (mukaan lukien puoliso), työntekoa häiriköimään saattaa innostua esimerkiksi jääkaappi, televisio, lempikirja tai se uunin pohjaan pinttynyt rasvaklöntti, jonka jostain kumman syystä haluaa välttämättä juuri kesken haastattelujen litteroinnin hinkata olemattomaksi. Oikean mielentilan saavutettuaan sitä saattaa olla hyvinkin aikaansaava työskennellessään kotona oman läppärin kanssa. Omasta kokemuksesta voin kuitenkin todeta, että ihminen muuttuu paljon tehokkaammaksi etsiydyttyään pois neljän seinän sisältä nopeamman netin ja suuremman laskentatehon äärelle. Niin kuin tänä kesäisen kauniina syyskuun tiistaina. Aamupäivä meni maantieteen ja geologian laitoksen mikroluokassa ja iltapäivä taittuu täällä yliopiston pääkirjaston hiljaisessa salissa. Kaikesta luovimisesta ja luotaamisesta huolimatta on takuulla tullut saatua enemmän aikaan kuin jos olisin jäänyt koko päiväksi kämpille.
Ihminen on sopeutuvainen eläin, ja tutkiva ihminen löytää kyllä maailmankaikkeuden vielä valtaamattomat koloset, joissa edistää mullistavia hankkeitaan. Näin ainakin niin pitkään, kun työ hoituu itsenäisesti. Vaan aina ei kannata jäädä tai edes pysty jäämään yksin harhailemaan teorioiden ja tilastotietokantojen maanalaisiin hautaholveihin. Onneksi apu on lähellä: oma(t) väitöskirjaohjaaja(t). Ohjaajan puoleen voi kääntyä, kun iskee olkapään kaipuu. Neuvonpito alansa asiantuntijan kanssa monesti auttaa avaamaan tuskallisia lukkoja, jotka estävät tai nilkkapainon tapaan hidastavat menoa. Ei muuta kuin sähköpostia menemään tai suoraan työhuoneen ovelle koputtelemaan, niin eiköhän... hetkinen. Ahaa. THIS JUST IN: lähetinkin ohjaajalleni sähköpostilla tapaamisehdotuksen jo pari viikkoa sitten. Ja muistutteluviesti lähti viikko sitten. Ja toinen muistuttelu neljä päivää sitten. Niin juu. Eiväthän nämä jatko-opiskelijan kiireet ole mitään verrattuna väitöskirjaohjaajan pullolleen sullottuihin kalentereihin. Siis, ohjaajana professori on kullanarvoinen, mutta homman varjopuolena on se, että proffat tekevät niin paljon muutakin kuin vain auttavat tieteen untuvikkoja lentoharjoitustensa kanssa. He opettavat, luennoivat, juoksevat kokouksissa, palavereissa, seminaareissa, konferensseissa ja tekevät hyvänen aika itsekin tutkimusta. Ja saattaa heillä olla peräti elämää työn ulkopuolellakin, kukapa olisi uskonut. Muutaman päivän päässä odottaa apurahahaun deadline, ja olisin kovasti tahtonut puhua aiheesta ohjaajani kanssa. Tiukille vetää. No, tähänkin on sopeuduttava, ja mehän sopeudumme. Olemmehan edelleen ihmisiä.
Nyt on jo keskiviikko. Olen palannut laitoksen mikroluokkaan. Ympärilläni on keinovalaistu huone, sillä ulkona sataa vettä. Seurassani on vain yksi omiin hommiinsa uppoutunut opiskelutoveri, joten tyydyttävä rauha vallitsee. Harvinaista herkkua näinä päivinä. Eräänlainen välipalakeksi myrskyn ja mylväyksen edellä, pelkäänpä.
Kommentit
Lähetä kommentti