4. luku: Lenkille

Pieni huomautus: tämän julkaisun teksti ei ole laadultaan tieteellisen viestinnän vaatimustasoa. Ethän käytä tätä blogia ensisijaisena tietolähteenä. Kiitos ja anteeksi!

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuvan lähde: Taz/Flickr

Elävinä organismeina menemme koko ajan eteenpäin. Kuljemme pitkin polkua, joka joskus on suora, joskus mutkittelee kovastikin. Toisinaan polku on mukavan tasainen ja toisinaan taas niin täynnä röykkyjä, että nilkannyrjähdyksiltä on melkein mahdotonta välttyä, lievemmistä horjahduksista puhumattakaan. Aikanaan polku päättyy. Kuitenkin, jos meidät maan matoset hajottaa atomeiksi, voimme huomata olevammekin osa kiertoliikettä. Kiertokulkua. Suuressa mittakaavassa palaaminen lähtöpaikkaan - tai tarkemmin lähtöpaikan ja maalin täydellinen puuttuminen - on maailmankaikkeudessamme eteenpäin paarustamista luonnollisempaa. Luonnosta löytyy useita kiertokulkuja, katsotaan niistä paria.

Vesi on jatkuvassa kierrossa maapallolla. Puhutaan veden suuresta kiertokulusta. Vesimolekyylit kiertävät ilmakehän, maa- ja kallioperän, vesistöjen, keinotekoisten vesivarastojen ja eliöiden solukoiden välillä koko planeettamme kattavana verkostona. Ilmakehästä sateena alas laskeutuva vesi voi päätyä organismien (ml. ihmiset) hyödynnettäväksi, imeytyä maahan maaperän vedeksi ja edelleen kallioperään pohjavedeksi tai liittyä omiensa seuraan meriä ja muita vesistöjä laajentamaan. Vesistöissä vedet virtaavat fysiikan lakien mukaan "alamäkeen" ja tyypillisesti pienemmistä vesistöistä suurempiin. Auringon lämpövaikutuksesta vesi kohoaa haihduntana jälleen takaisin ilmakehään pilvenhattaroita muodostamaan. Kierto on sulkeutunut. Paitsi että: uudestaan! Sillä kierto ei lakkaa niin kauan kuin vettä piisaa ja kiertoa ylläpitävät mekanismit pitävät kutinsa.

Ilmastonmuutoksen yhteydessä muistetaan toisinaan, että myös alkuaine hiili kiertää ikuiselta vaikuttavaa kehäänsä. Valtaosa maapallon hiilestä löytyy nykypäivänä syvältä merten pohjasedimenteistä. Lisäksi hiiltä on runsaasti varastoituneena meriveteen, ilmakehään, maa- ja kallioperään sekä kasvillisuuteen ja muihin eläviin olentoihin (jälleen meikäläiset mukaan lukien). Jos otetaan fossiiliset polttoaineet esimerkiksi, hiilen kierto käynnistyy, kun vaikkapa öljyä pumpataan kallioperästä maan pinnalle. Poltettaessa öljy energiaksi tapahtuu kemiallinen reaktio, jossa yhtenä lopputuotteena on hiilidioksidi. Hiilidioksidi kulkeutuu ilmakehään, jossa se viipyy sellaiset 50–200 vuotta, kunnes sitoutuu yhteyttäviin organismeihin niiden kasvaessa. Organismien kuollessa tai tuhoutuessa hiilidioksidi palaa yleensä ilmakehään, joko suoraan tai organismit ravinnokseen kuluttavien toisten organismien soluhengityksen kautta. Toisin käy hapettomissa olosuhteissa, jolloin elonsa päähän tulleet kasvit hautautuvat vesi- ja maamassojen alle varastoiden samalla hiiltä maapallon pitkäikäisimpiin hiilivarastoihin. Jalkojemme alla jopa satoja miljoonia vuosia lymyillyt hiili on päästetty taas vapauteen niiden parinsadan vuoden aikana, kun fossiilisia polttoaineita on käytetty hyväksi. Ja nyt haluaisimme tunkea ne takaisin sinne, mutta hankalampi homma, kun luonnollisesti kyseinen prosessi vaatii tuhansia ja taas tuhansia vuosia aikaa, paljon enemmän kuin keskivertoihmisen kärsivällisyys (saati elämä) kestää.

Ja sitten on tullut iltasadun aika: olipa kerran talous. Ihan vaan talous. Sitten sitä alettiin kutsua lineaaritaloudeksi, koska joku visakallo keksi, että on olemassa sellainenkin juttu kuin kiertotalous. Tällä jollakulla oli nimikin, Kenneth Boulding. Hassua kyllä, herra Boulding ei tarkkaan ottaen käyttänyt vuonna 1966 julkaistussa esseessään termiä kiertotalous vaan suljettu talous, vastakohtana avoimelle taloudelle, mutta silti kunnia kiertotaloustermin käyttöönotosta on usein annettu hänelle. Hän ja monet muut hänen jälkeensä tulleet ovat huomauttaneet klassisen lineaaritalouden (l. avoimen talouden) perustuvan oletuksille loppumattomista resursseista ja ympäristön äärettömästä kyvystä vastaanottaa jätettä. Nykyään jo sun mummosikin ymmärtää, että molemmat oletukset ovat vaarallisella tavalla virheellisiä. Luonnonvarat voivat ihan oikeasti loppua. Ja ei, luonto ei ilahdu, jos heität sitä purkalla, vaikka mällissä olisi vielä makua jäljellä. Kiertotalous kärrättiin paikalle vaihtoehtoiseksi, kestävämmäksi tavaksi ajatella taloutta ja taloudellista toimintaa.

Erityisesti kiertotalousaatteen ilosanomaa levittämään perustettu Ellen Macarthurin nimeä kantava säätiö on määritellyt raportissaan, että kiertotalous on taloutta, "joka on suunniteltu palauttavaksi ja uudistavaksi, joka jatkuvasti tähtää tuotteiden, komponenttien ja materiaalien pitämiseksi niin hyödyllisinä ja laadukkaina kuin mahdollista ja joka koostuu niin biologisista kuin teknisistäkin kierroista" (s. 2). Määritelmän mukaan kiertotalous eroaa lineaaritaloudesta sekä minimoimalla järjestelmän ulkopuolelta tuotavien resurssien määrän että pyrkimällä täydelliseen jätteettömyyteen. Tuotteet tuotetaan mahdollisimman kestäviksi ja hyvin uudelleen- tai uusiokäyttöön tai kierrätykseen kelpaaviksi mahdollisimman tehokkaissa prosesseissa. Myös kulutusvaihe liittyy mukaan kiertoliikkeeseen esimerkiksi tavaroiden palvelullistamisen ja jakamistalouden keinoin. Kiertotalouden etuina ovat taloudelliset hyödyt kutistuvien resurssikustannusten kautta, tuottajien ja kuluttajien tiiviimpi yhteys ja luonnollisesti moninaiset ympäristöhyödyt.

Väitöstutkimuksessani keskityn erityisesti ruoan kiertotalouteen, ja kuten edellisessä blogijulkaisussa haasteltiin, se onkin vähän jännempi tapaus. Täydellisessä maailmassa ruokatalous toimisi niin, että ruokaa tuotettaisiin juuri niin paljon kuin ihmiset sitä tarvitsevat, ja kaikki söisivät lautasensa tyhjäksi eikä mitään haaskattaisi missään välissä. Jäljelle jäisi vain pöntöstä alas livahtava tavara, josta voidaan ottaa ravinteet talteen tulevia viljelyksiä lannoittamaan. Näinkö yksinkertaista tämä on? No ei sentään. Ensinnäkin, ruokaketjussa syntyy sellaisia sivutuotteita, joita ei oikein voi välttää, kuten oljet, kuoret ja luut. Niille on parasta keksiä jotain järkevää käyttöä. Toiseksi, on epärealistista ajatella, että voisimme saavuttaa tilan, jossa ns. pakottamattomat sivuvirrat ehtyvät tyystin. Vaikka kuinka olisimme huolellisia, papaijoita putoilee auton lavalta, ruokavarastoissa haisee kummalta ja jääkaapissa pikkelssi saa perheenlisäystä jatkossakin. Olennaista on miettiä myös näille elämän sivupoluille harhautuneille kavereille tuottavaa tekemistä.

Millaista tekemistä, siis? Mitkä ovat niitä toimenpiteitä, joilla ruoan kiertotaloutta pystytään edistämään? Englannista löytyy mainio termi "reverse logistics", joka suomeksi voisi kääntyä "käänteislogistiikaksi". Siinä ideana on vastustaa tavaran kulkeutumista "kehdosta" vääjäämättömään loppuun, eli "hautaan" luomalla vastakkaisia virtausvoimia, "kehdosta kehtoon" (engl. cradle-to-cradle vs. cradle-to-grave).

Perinteisesti ruokaketjussa käänteislogistiikka toimii vain, jos joku huomaa ruoassa jotain vikaa, jolloin se laitetaan peruuttamaan. Yleensä siitä silloin tulee joka tapauksessa jätettä, sillä ruokien tapauksessa vika on paikkaamisen arvoinen vain äärimmäisen harvoin. Kiertotaloudessa käänteislogistiikka sen sijaan toimii arvoa lisäävästi. Sano ei jätteelle! Alunperinkin syömäkelvottomissa sivutuotteissa on usein paljon arvokkaita ravinteita, joilla voidaan korvata teollisia lannoitteita maataloudessa. Syömättä jäänyt ruoka kelpaa toisinaan oikein mainiosti kasvatuseläinten rehuksi, etenkin jos eläimet ovat sekasyöjiä. Voidaan luopua soijarehun kasvattamisesta ikuisiksi ajoiksi. Ja jos ei mitään parempaa ole enää tarjolla, voidaan orgaaniset sivutuotteet polttaa energiaksi, biokaasuksi tai -etanoliksi, joka optimitilanteessa mahdollistaa ruokajärjestelmän energiaomavaraisuuden. Polton päästöt eivät ole tässä mikään iso ongelma, kunhan huolehditaan, että hiilidioksidi pääsee sitoutumaan versovaan kasvillisuuteen ja myrkkykaasujen määrät pidetään aisoissa parhain tarjolla olevin teknologioin.

Kotimaisia esimerkkejä edellisissä kappaleissa kuvatun laisista uraauurtavista toimenpiteistä voi lukea täältä, täältä ja täältä. Niistä ja monista muista hankkeista pystyy päättelemään, että elämme parhaillaan ruokakäänteen aikaa. Käsityksemme ruoasta ja syömisestä ovat murroksessa, minkä onneksi maamme hallituskin vaikuttaa tajunneen. Samaan aikaan Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC urhoollisesti jaksaa muistuttaa meitä laajempien muutosten välttämättömyydestä. IPCC:n aiemmin tässä kuussa julkaistun uusimman raportin keihäänkärjistä pari iskeytyy suoraan ruoantuotannon ja -kulutuksen ytimeen huomauttamalla maatalouden maankäyttömuutosten ja ruokahävikkivolyymien kestämättömyydestä. Pakopaikkoja todellisuudelta alkaa olla aika vähän enää jäljellä, vaan syyllistäminen sikseen. Ketään tai mitään ei voi yksin syyttää tilanteesta, johon olemme ajautuneet. Me ihan kaikki olemme osa ruokajärjestelmää, joten olemme yhtenä joukkona syypäitä. Ja yhtenä joukkona korjaamme virheet, jos korjaamme. Kun korjaamme. Ruokaketjun taivuttaminen lenkille on yksi varteenotettava tavoite, joka meidän kannattaa laittaa ihan to do -listan yläreunan välittömään läheisyyteen.