3. luku: Maailmantutkija
Tekstinkäsittely Bloggerissa on aika jännä juttu. Toivottavasti tämä ja kaikki julkaisut nyt ja jatkossa näkyvät teille ihan asiallisessa asussa.
---------------------------------------------------------------------------------------------------
Mikä susta tulee isona? Mikä musta tulee?
Kun maantieteestä tuli ykkösopiskeluvaihtoehtoni lukion toisen ja kolmannen vuoden taitteessa, en todellakaan miettinyt luvun avaavaa kysymystä. Mitä mietin, olivat tietämieni oppiaineiden ja koulutusohjelmien nimet ja arvioni niiden opiskelemisen sisällöstä. Maantieteen sisältö vaikutti mielessäni kerta kerran jälkeen kiehtovimmalta. Vesistöjä. Ilmastoa. Mannerten mullistuksia. Maaseutuja ja kaupunkeja. Ihmisiä ja heidän suhteitaan ympäristöönsä. Tuota kun pääsisi opiskelemaan korkeimmalla mahdollisella tasolla. Noita kaikkia aiheita ja monia muita. En osannut kuvitella mitään ylevämpää henkilökohtaista tulevaisuudenkuvaa. Tunnistin itsessäni jo maantieteilijöiden ammattitaudin, kaikki kiinnostaa -syndrooman, orastavia oireita.
Haaveiden toteutuminen ja yliopisto-opintojen aloittaminen toi mukanaan uuden haaveen: maailmanparantamisen. Innostus fysikaalisen ympäristön prosesseja kohtaan ei laimentunut mutta jäi hiljalleen kokonaisvaltaisiin, globaaleihin ihminen–ympäristö-järjestelmiin uppoutumisen myötä kirjoituspöydän laatikkoon. Halusin muuttaa maailmaa. Halusin pysäyttää ilmastonmuutoksen. Ihan ypöyksin. No ei nyt ihan yksin, vaan yhdessä muiden kanssa. Oma pikkuinen panokseni kaikkien eläväisten elämän parantamiseksi. Ensimmäiset askeleet tällä polulla olivat perustutkinto-opiskelijana toteuttamani opinnäytteet: kandidaatin työ Suomen energiajärjestelmien hiilineutraaliusedellytyksistä ja gradu ilmastonmuutoksen ja pakolaisuuden välisistä kytköksistä. Juu, tosi pieniä askeliahan ne olivat. Kandityötä tuskin on lukenut kukaan ohjaajaani ja muutamaa kurssikaveriani lukuun ottamatta. Gradulla on tällä hetkellä 57 latausta UTUPub-julkaisuarkistossa. Eihän tämä riitä alkuunkaan. Nyt on aika kääriä kunnolla hihat ja ryhtyä maailmanparannushommiin.
Kun työelämään siirtyminen valmistumisen jälkeen ei mennytkään ihan Juha Sipilän toiveiden mukaan (eli kun ensimmäisen rivin kysymys jäi edelleen vastausta vajaaksi), eteen tuli väitöstutkimuksen aiheen valinta. Elettiin aikaa, jolloin intohimoni kohteet olivat giganttista kokoa alkaen siitä ilmastonmuutoksesta ja jatkuen kestävyydessä ja tuotannossa ja kulutuksessa. Miten voisimme elää tuhoamatta kotiplaneettaamme siinä sivussa? Ei, se ei kelvannut tutkimuskysymykseksi. Piti rajat vähän. "Vähän". Niinpä löysin itselleni uuden mentorin: professori Googlen. Utelin Googlelta, mitkä ovat maailmamme suurimpia ongelmia ja haasteita. Kysyin, mitkä toimintamme kiihdyttävät ilmastonmuutosta kaikkein voimakkaimmin ja missä järjestelmissä piilee merkittävin päästövähennyspotentiaali. Ja Google vastasi, että, hei, mietipä mitä kaikkien on pakko tehdä pysyäkseen hengissä? Nyt ja luultavasti tulevaisuudessakin? Siis muutakin kuin hengittää?
Haa! Syödä ja juoda! Ja, kuinkas sattuikaan, itsemme ravitsemisen välttämättömyys on vieläpä johtanut siihen, että ruoasta on tullut yksi planeettamme suurimmista tuotantoaloista. Maailman ruoka- ja maatalousteollisuuden kokonaisarvo oli Plunkett Researchin tietokannan mukaan 8,7 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria vuonna 2018 eli noin 10 % valtioiden yhteenlasketusta bruttokansantuotteesta (BKT-tilasto Maailmanpankilta). Ala on myös voimakkaasti kasvava, samalla kun syöjien määrä lisääntyy ja ympäristöhaitat kasaantuvat. Näiden huomioiden valossa on selvää, että ruoantotantoketjumme ja ruokajärjestelmämme kokonaisuudessaan ovat mittavien haasteiden edessä: miten huolehdimme, että kaikki maailman ihmiset saavat riittävästi ruokaa syödäkseen ja että ympäristökuorma ei siinä sivussa paisu ylettömän raskaaksi?
Okei. Eli ruokajärjestelmän kestävyys, siis. Laajana tutkimusta kehystävänä kysymyksenä: miten saadaan vähennettyä ruoantuotannon ja -kulutuksen ilmastonmuutosta kiihdyttävää vaikutusta? Tiesin jo varhain haluavani keskittyä Suomeen, koska, no, olen Suomessa asuva suomalainen ja tähtäimeni on tulevina vuosikymmeninä työllistyä Suomessa ollakseni mukana pelastamassa maailmaa "think globally, act locally" -hengessä. Päädyin suomalaisten maataloutta ja ruokaa tutkivien tahojen nettisivuille. Löysin Luonnonvarakeskuksen Ruoka ja ravitsemus -osion. Osiossa mainittiin isoilla kirjaimilla sanoja, kuten "ruokahävikki", "kiertotalous", "lähiruoka" ja "luomuruoka". Luke oli ollut – ja on edelleen – haavetyöpaikkojeni listalla ykköspaikalla, joten ajattelin, että olisi kiva tehdä tutkimusta, joka saattaisi kiinnostaa puljua, ehkä jopa niin paljon, että jotain yhteistyökuvioita voisi kehitellä. Mutta se tutkimusaiheen valinta ja rajaus nyt ihan ensiksi. Hmm, mitä näistä löydetyistä paloista saisi kyhäiltyä?
Huomasin, että aihetta oli itse asiassa jo ehditty penkoa aika paljon. Oli tutkimuksia ruoan kulutusvalintojen ja ruokahävikin ilmastovaikutuksista, maatalouden ja ilmastonmuutoksen suhteesta ja kasvihuonekaasupäästöistä ruokaketjun eri vaiheissa. Sen sijaan laajaa koko ruokajärjestelmää läpiluotaavaa tutkimusta ei ensihätään löytynyt. Voisiko yksinäinen väitöstutkijapolo tehdä sellaisen? Pistin harkittavien vaihtoehtojen koppaan.
Kiertotalous-termi hyppi silmille useaan otteeseen, mutta sitä ei oikein missään linkitetty kokonaisvaltaisen määritelmänsä mukaisesti ruokajärjestelmään. Puhuttiin lähinnä vaan ruokahävikistä ja -jätteestä ja miten niitä pitäisi vähentää/hyötykäyttää ruokaturvan ja ympäristön hyväksi. Tarkastelukonteksti oli hulppeasti rajattu, vaikka tiedossa on, että vain kokonaisvaltaiset käänteet tuovat mukanaan aidosti vaikuttavaa kehitystä. Kansainvälisestikin yksi harvoista ruoan kiertotaloutta käsittelevistä tiedejulkaisuista pohtii sekin vain kiertotalousmallin käyttöönottoa ruokajärjestelmissä, ei niinkään käänteen vaikutuksia ympäristöön tai ilmastoon. Kiertotaloushan on ollut tässä viime aikoina median ja poliitikkojen suosikkitermejä, eikä syyttä; ruoantuotannon ja -kulutuksen osalla se on kuitenkin yhä alihyödynnetty. Muovin, betonin ja muiden rakennusmateriaalien kierroista, jakamistaloudesta ja romumetallien arvonluonnista kyllä toitotetaan vähän väliä. Ruoan kohdalla hämää tietysti se, että sitä ei voi samalla tavalla kierrättää, uusiokäyttää tai jakaa kuin vaikkapa pakkauksia ja autoja. Mutta ei se sitä tarkoita, etteikö ruokaketjussakin voisi laittaa tavaraa kiertämään.
Palaan (ruoan) kiertotalouteen tulevassa julkaisussa. Sanon tässä vaiheessa sen verran, että uskoin kyseisen käsitteen polttavuuden varmistavan, että tutkimuksestani on tulossa yhteiskunnallisesti kiinnostava. Itseäni innosti erityisesti, kuinka vähän kiertotaloutta on tähän mennessä soviteltu ruokajärjestelmiin, jolloin aiheen tutkiminen palvelisi myös tieteen kehitystä. Tiesin, etten ollut valitsemassa mitään laskettelukeskuksen alkeismäkeä, sillä elämän sivuuttamattomana osa-alueena ruokaan suhtautuvat äärimmäisellä vakavuudella ja intohimolla kaikki poliittisista päättäjistä ja teollisuusjohtajista tavan tallaajiin saakka. Tongittavaa tulisi riittämään, ja toisinaan sitä saattaisi sohaista paria ampiais- ja muurahaispesää, vaan mitäpä tuosta. Jos aikoo vakavasti ottaa maailmanparantamisen elämäntehtäväkseen ja kenties maailman suurimman haasteen päävastustajakseen, ei kai voi olettaakaan, että selviäisi matkasta ilman naarmuja ja mustelmia.
---------------------------------------------------------------------------------------------------
Mikä susta tulee isona? Mikä musta tulee?
Kun maantieteestä tuli ykkösopiskeluvaihtoehtoni lukion toisen ja kolmannen vuoden taitteessa, en todellakaan miettinyt luvun avaavaa kysymystä. Mitä mietin, olivat tietämieni oppiaineiden ja koulutusohjelmien nimet ja arvioni niiden opiskelemisen sisällöstä. Maantieteen sisältö vaikutti mielessäni kerta kerran jälkeen kiehtovimmalta. Vesistöjä. Ilmastoa. Mannerten mullistuksia. Maaseutuja ja kaupunkeja. Ihmisiä ja heidän suhteitaan ympäristöönsä. Tuota kun pääsisi opiskelemaan korkeimmalla mahdollisella tasolla. Noita kaikkia aiheita ja monia muita. En osannut kuvitella mitään ylevämpää henkilökohtaista tulevaisuudenkuvaa. Tunnistin itsessäni jo maantieteilijöiden ammattitaudin, kaikki kiinnostaa -syndrooman, orastavia oireita.
Haaveiden toteutuminen ja yliopisto-opintojen aloittaminen toi mukanaan uuden haaveen: maailmanparantamisen. Innostus fysikaalisen ympäristön prosesseja kohtaan ei laimentunut mutta jäi hiljalleen kokonaisvaltaisiin, globaaleihin ihminen–ympäristö-järjestelmiin uppoutumisen myötä kirjoituspöydän laatikkoon. Halusin muuttaa maailmaa. Halusin pysäyttää ilmastonmuutoksen. Ihan ypöyksin. No ei nyt ihan yksin, vaan yhdessä muiden kanssa. Oma pikkuinen panokseni kaikkien eläväisten elämän parantamiseksi. Ensimmäiset askeleet tällä polulla olivat perustutkinto-opiskelijana toteuttamani opinnäytteet: kandidaatin työ Suomen energiajärjestelmien hiilineutraaliusedellytyksistä ja gradu ilmastonmuutoksen ja pakolaisuuden välisistä kytköksistä. Juu, tosi pieniä askeliahan ne olivat. Kandityötä tuskin on lukenut kukaan ohjaajaani ja muutamaa kurssikaveriani lukuun ottamatta. Gradulla on tällä hetkellä 57 latausta UTUPub-julkaisuarkistossa. Eihän tämä riitä alkuunkaan. Nyt on aika kääriä kunnolla hihat ja ryhtyä maailmanparannushommiin.
Kun työelämään siirtyminen valmistumisen jälkeen ei mennytkään ihan Juha Sipilän toiveiden mukaan (eli kun ensimmäisen rivin kysymys jäi edelleen vastausta vajaaksi), eteen tuli väitöstutkimuksen aiheen valinta. Elettiin aikaa, jolloin intohimoni kohteet olivat giganttista kokoa alkaen siitä ilmastonmuutoksesta ja jatkuen kestävyydessä ja tuotannossa ja kulutuksessa. Miten voisimme elää tuhoamatta kotiplaneettaamme siinä sivussa? Ei, se ei kelvannut tutkimuskysymykseksi. Piti rajat vähän. "Vähän". Niinpä löysin itselleni uuden mentorin: professori Googlen. Utelin Googlelta, mitkä ovat maailmamme suurimpia ongelmia ja haasteita. Kysyin, mitkä toimintamme kiihdyttävät ilmastonmuutosta kaikkein voimakkaimmin ja missä järjestelmissä piilee merkittävin päästövähennyspotentiaali. Ja Google vastasi, että, hei, mietipä mitä kaikkien on pakko tehdä pysyäkseen hengissä? Nyt ja luultavasti tulevaisuudessakin? Siis muutakin kuin hengittää?
Haa! Syödä ja juoda! Ja, kuinkas sattuikaan, itsemme ravitsemisen välttämättömyys on vieläpä johtanut siihen, että ruoasta on tullut yksi planeettamme suurimmista tuotantoaloista. Maailman ruoka- ja maatalousteollisuuden kokonaisarvo oli Plunkett Researchin tietokannan mukaan 8,7 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria vuonna 2018 eli noin 10 % valtioiden yhteenlasketusta bruttokansantuotteesta (BKT-tilasto Maailmanpankilta). Ala on myös voimakkaasti kasvava, samalla kun syöjien määrä lisääntyy ja ympäristöhaitat kasaantuvat. Näiden huomioiden valossa on selvää, että ruoantotantoketjumme ja ruokajärjestelmämme kokonaisuudessaan ovat mittavien haasteiden edessä: miten huolehdimme, että kaikki maailman ihmiset saavat riittävästi ruokaa syödäkseen ja että ympäristökuorma ei siinä sivussa paisu ylettömän raskaaksi?
Okei. Eli ruokajärjestelmän kestävyys, siis. Laajana tutkimusta kehystävänä kysymyksenä: miten saadaan vähennettyä ruoantuotannon ja -kulutuksen ilmastonmuutosta kiihdyttävää vaikutusta? Tiesin jo varhain haluavani keskittyä Suomeen, koska, no, olen Suomessa asuva suomalainen ja tähtäimeni on tulevina vuosikymmeninä työllistyä Suomessa ollakseni mukana pelastamassa maailmaa "think globally, act locally" -hengessä. Päädyin suomalaisten maataloutta ja ruokaa tutkivien tahojen nettisivuille. Löysin Luonnonvarakeskuksen Ruoka ja ravitsemus -osion. Osiossa mainittiin isoilla kirjaimilla sanoja, kuten "ruokahävikki", "kiertotalous", "lähiruoka" ja "luomuruoka". Luke oli ollut – ja on edelleen – haavetyöpaikkojeni listalla ykköspaikalla, joten ajattelin, että olisi kiva tehdä tutkimusta, joka saattaisi kiinnostaa puljua, ehkä jopa niin paljon, että jotain yhteistyökuvioita voisi kehitellä. Mutta se tutkimusaiheen valinta ja rajaus nyt ihan ensiksi. Hmm, mitä näistä löydetyistä paloista saisi kyhäiltyä?
Huomasin, että aihetta oli itse asiassa jo ehditty penkoa aika paljon. Oli tutkimuksia ruoan kulutusvalintojen ja ruokahävikin ilmastovaikutuksista, maatalouden ja ilmastonmuutoksen suhteesta ja kasvihuonekaasupäästöistä ruokaketjun eri vaiheissa. Sen sijaan laajaa koko ruokajärjestelmää läpiluotaavaa tutkimusta ei ensihätään löytynyt. Voisiko yksinäinen väitöstutkijapolo tehdä sellaisen? Pistin harkittavien vaihtoehtojen koppaan.
Kiertotalous-termi hyppi silmille useaan otteeseen, mutta sitä ei oikein missään linkitetty kokonaisvaltaisen määritelmänsä mukaisesti ruokajärjestelmään. Puhuttiin lähinnä vaan ruokahävikistä ja -jätteestä ja miten niitä pitäisi vähentää/hyötykäyttää ruokaturvan ja ympäristön hyväksi. Tarkastelukonteksti oli hulppeasti rajattu, vaikka tiedossa on, että vain kokonaisvaltaiset käänteet tuovat mukanaan aidosti vaikuttavaa kehitystä. Kansainvälisestikin yksi harvoista ruoan kiertotaloutta käsittelevistä tiedejulkaisuista pohtii sekin vain kiertotalousmallin käyttöönottoa ruokajärjestelmissä, ei niinkään käänteen vaikutuksia ympäristöön tai ilmastoon. Kiertotaloushan on ollut tässä viime aikoina median ja poliitikkojen suosikkitermejä, eikä syyttä; ruoantuotannon ja -kulutuksen osalla se on kuitenkin yhä alihyödynnetty. Muovin, betonin ja muiden rakennusmateriaalien kierroista, jakamistaloudesta ja romumetallien arvonluonnista kyllä toitotetaan vähän väliä. Ruoan kohdalla hämää tietysti se, että sitä ei voi samalla tavalla kierrättää, uusiokäyttää tai jakaa kuin vaikkapa pakkauksia ja autoja. Mutta ei se sitä tarkoita, etteikö ruokaketjussakin voisi laittaa tavaraa kiertämään.
Palaan (ruoan) kiertotalouteen tulevassa julkaisussa. Sanon tässä vaiheessa sen verran, että uskoin kyseisen käsitteen polttavuuden varmistavan, että tutkimuksestani on tulossa yhteiskunnallisesti kiinnostava. Itseäni innosti erityisesti, kuinka vähän kiertotaloutta on tähän mennessä soviteltu ruokajärjestelmiin, jolloin aiheen tutkiminen palvelisi myös tieteen kehitystä. Tiesin, etten ollut valitsemassa mitään laskettelukeskuksen alkeismäkeä, sillä elämän sivuuttamattomana osa-alueena ruokaan suhtautuvat äärimmäisellä vakavuudella ja intohimolla kaikki poliittisista päättäjistä ja teollisuusjohtajista tavan tallaajiin saakka. Tongittavaa tulisi riittämään, ja toisinaan sitä saattaisi sohaista paria ampiais- ja muurahaispesää, vaan mitäpä tuosta. Jos aikoo vakavasti ottaa maailmanparantamisen elämäntehtäväkseen ja kenties maailman suurimman haasteen päävastustajakseen, ei kai voi olettaakaan, että selviäisi matkasta ilman naarmuja ja mustelmia.
Oi, kuinka paljon rakastankaan maantiedettä! Ei jykeviä raja-aitoja, ei kahleita tai hirttosilmukoita. Maantieteilijänä voit olla melkein mitä tahansa, ja samaan porukkaan mahtuu niin pehmeistä ihmistieteistä kuin kovasta luonnontieteestäkin viehättyneet ja kaikki siltä väliltä. :)
VastaaPoista