29. luku: Väitöskirjatutkija savannilla

Waldo-setää ei paljon stressaa savannillakaan. Ja vielä villapipo päässä!

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuvat: Alvesgaspar/Wikimedia Commons (Waldo Tobler) & SCAPIN/Pixabay (tausta)

Sattuneesta syystä olen pohdiskellut viime aikoina aika paljon stressiä. Aloin lukea Robert M. Sapolskyn stressiaiheista kirjaa Miksi seeprat välttyvät mahahaavoilta. Omien kokemusteni ja mainitun kirjan pohjalta ajattelin hyödylliseksi kirjoittaa ylös väitöskirjantekijän ja jatko-opiskelijan kuormitustekijöitä, näiden tekijöiden taustoja ja esimerkkejä, miten kehoni on tekijöihin reagoinut. 

Juonipaljastus: ihmisväitöskirjatutkija stressaa kuin 2020-luvun Homo sapiens sapiens konsanaan. 

1. 

Olen taas ilman apurahaa. Silti, ei minun rahani nyt akuutisti ole loppumassa. Silti haluaisi visusti välttää kaikkia ylimääräisiä menoja, kaikkia vähänkin isompia kuluja, jos vain suinkin. Kyllä minä vielä ihan hyvin pärjään näillä kengillä, vaikka niissä nyt pari tarpeetonta tuuletusaukkoa onkin. Kivahan se olisi kaikkea ostella ja tehdä, matkustella siellä ja täällä, mutta kun ei millään raaski. Koska... voihan sitä tilanne milloin tahansa muuttua. Pitää varautua tilanteeseen, jossa on oikeasti epävarmaa, pystyykö selviytymään elintärkeistä menoeristä.

Ylimääräiset kulungit tyypillisesti luovat ahdistus- ja masennusoireilua, jopa herättävät keskellä yötä nauttimaan endokrinologisesta Panic Room -elokuvanäytöksestä.

Jos haluat selviytyä nyky-yhteiskunnassa, ilman rahaa tuskin pääset kovin pitkälle. Siksi on tavallaan luonnollista stressaantua raha-asioista. Vasta, kun huomaa vatvovansa tulojen ja menojen suhdetta mielessään jatkuvasti, kun jokainen ennakoimaton kulunki tuntuu miekanpistona kutittelemassa sisäelimiä, muuttuu rahastressi häiriöksi.

2. 

Virallisesti olen jatko-opiskelija. Onneksi ette tiedä, miten oikeasti vietän suurimman osan päivistäni. Jos vain näkisitte, mitä tietokoneeni ruudulla kelluu "työpäivieni" valoisien tuntien yli. Väitöstutkimuksemme ei ole tuntunut koskaan yhtä tyhjänpäiväiseltä näpertelyltä. Koskaan aiemmin en ole katsellut ympärilleni ja todennut, että voisi kai sitä tohtoriopintojen sijaan käyttää aikaansa johonkin järkevämpäänkin, kuten vaikka menemällä oikeisiin töihin. Kun jatkuvasti joutuu keksimään itselleen järjellistä tekemistä ja jännittävää on vain odottaa viikosta toiseen, milloin se helkutin tutkimusaineisto suvaitsee saapua, onko koko elämäni menettänyt (taas) merkityksensä?

Kokemus elinpäiviensä tyhjyydestä ja turhuudesta on – epäintuitiivista kyllä – huomattavan väsyttävää. Monella tapaa pirteämpi varmasti olisi, jos löytäisi aina uudelleen jonkin pätevän syyn nousta sängystä. Jos tuo syy on vieläpä edes jossain määrin pelkkää tietsikan naputtelua kehollisempi, aina parempi.

Nojoo, vähän eksistentiaalista stressaamista tähän väliin. Mm-m, nykyihmisen mieliharrastuksia. Sen pitäisi riittää, että löytää useimpiin elinpäiviinsä jotakin mielekästä tekemistä, josta ei ole harmia muille. Silti mieli väittää vähän väliä vastaan. Mieltä lienee turha syyttää, vaan kyllä syypää löytyy (taas) yhteiskunnasta ja sen luomista odotuksista, joita pidämme ehdottomina ja kiveen hakattuina. Esimerkiksi puhe "oikeista töistä" on epäreilua heitä kohtaan, jotka luovat arkeaan sovinnaisten kaavojen ulkopuolella. 

3. 

Osallistuin kirjoituskurssin etäryhmätapaamiseen. Kamera päällä, jatkuvasti mikin avaamista ja omaa puheenvuoroa jännittäen. Jälkikäteen ilmeni päivänselviä flunssaoireita. Sosiaalisesta tilanteesta stressaantuminen oli saanut vastustuskykyni heikkenemään. Toisella kerralla otin osaa tässä ajassa harvinaislaatuisen kummalliseen lähikokoontumiseen. Urheilusuoritus, jos sain suustani ulos edes yhden kokonaisen virkkeen. 

Kohta kolme tässä kirjoituksessa mutta kohta yksi elämässäni. Koulun aloittamisen trauma, lapsuus valikoivan puhumattomuuden kanssa ja muut menneisyyden haamujen varjot selittävät sijaluvun auki suurimmaksi osaksi. Geeniperimää ja temperamenttia sivuuttamatta.

Jännitämme sosiaalisia tilanteita, koska alitajuisesti ajattelemme jokaisen ihmiskohtaamisen määrittävän asemaamme yhteisössä. Jos mokaamme, jos meihin suhtaudutaan negatiivisesti, saatamme saada lähtöpassit laumasta. Äärimmäisen harva haluaa jäädä yksin. Ellei ole kerännyt elämänsä aikana riittävästi kokemusta tilanteista, joissa on tullut muiden hyväksymäksi, pelko torjutuksi tulemisesta ei pääse hälvenemään.

4. 

Unohdin laittaa pesuaineen pyykkikoneen lokeroon. En millään keksi, millä luukun saisi enää auki. No niin, nyt jään ikuisiksi ajoiksi jumiin tänne pesutupaan. Sekoilin sovitun tapaamisen alkamisajankohdan kanssa. Eikä ollut ensimmäinen kerta. Hehkuva elefantti pitää lepotauon rintani päällä. Ahdistaa, kun ahdistun niin herkästi niin pienistä vastoinkäymisistä.

Osa meistä tulkitsee alitajuntaisesti tilanteita aina pahimman kautta. Stressilamppu syttyy ohjauspaneelissa liian herkästi. Usein ketju etenee niin, että herää huoli, selviytyykö tilanteen yli milloinkaan? Mielessä tapahtumat johtavat aina täydelliseen katastrofiin, kuten kuolemaan tai peräti maailmanloppuun. Virallinen termi onkin katastrofiajattelu. Ratkaisuna on opetella vain pistämään vääristyneet ajatuskuviot merkille, huomata niiden järjettömyys ja antaa tilaa viisaammille ajatuksille. Avainten unohtaminen kotiin ei ajanutkaan sinua virumaan kadulle, nääntymään kiduttavan hitaasti olemattomuuteen. 

5. 

Ilmastonmuutos ja luontokato: toivotonta. Köyhyys ja nälkä: loppumattomia. Ihmiset, jotka ovat piittaamattomia tai tietoisesti haluavat toisilleen pahaa: olenko yksi heistä? Pandemia: kun joskus ehkä loppuu, niin oppi päästämme unohtuu (vähän niin kuin lukion matikan tunnit). Isot, liian isot haasteet haluaisi sulkea mielestään kokonaan, koska niiden rinnalla itsensä tuntee mitättömän pieneksi ja avuttomaksi olennoksi.

Sanovat, että maailmanlaajuisista haasteista oppii olemaan ahdistumatta, kun miettii keinoja, joilla niihin voi itse vaikuttaa ja lähtee toteuttamaan näitä keinoja. Yhtään enempää ei sinulta vaadita. Kukaan ei sano, että juuri sinun tulisi ypöyksin keksiä paras mahdollinen keino estää ilmastokatastrofi, luoda ikuinen rauha maan päälle ja tukahduttaa se yks viirus.

6. 

Milloin minusta tuli näin vanha? Milloin aloin tulla näin tietoiseksi kaikista asuinpaikkani elikkäs kehoni epämiellyttävistä tuntemuksista? Sen täytyy olla jotain vakavaa. Jos meno jatkuu tällaisena koko loppuelämäni, niin minähän olen ennen pitkää aivan raunioina, muiden ympärivuorokautisen avun varassa. Siis jos nyt ketään kiinnostaa auttaa minua, mitä epäilen. Riutuminen pois on jo alkanut. Hidasta eteenpäin kaatumista oman hautakuoppansa äärellä.

 

Tarkoitan, että yritin kyllä tehdä sitä ruokavaliomuutosta. Tärkeimpänä motiivina oli ekologisesti kestäviin syömistottumuksiin siirtyminen, mutta ajattelin, että myös vointini kohentuisi. Olisi se voinut paremminkin mennä. Muutoksesta tuli yksi stressitekijä lisää elämääni. Suhtautumiseni syömiseen vinksahti niin pahasti, että viime vuodet onkin sitten mennyt vaurioita korjaillessa.

Niitä epämiellyttäviä tuntemuksia on meillä kaikilla, kai se on uskottava. Nekin ovat täysin normaaleja, eivätkä läheskään aina viesti mistään sairaudesta. Ei ole silti helppoa antaa tuntemusten vaan olla. Kehomme ovat kuitenkin ällistyttävän kyvykkäitä korjaamaan vähän isompiakin vaurioita omin päin. No, ihastellaan sitten ihmiskehoa, jotta ajatukset harhautuisivat pois syövistä, autoimmuunisairauksista ja sukupuolitaudeista.

Kaloreiden pilkuntarkka räknääminen sen sijaan ei ole normaalia. Joudun vielä muistuttamaan siitä itseäni vähän väliä. Mutta tieto vanhasta sanonnasta huolimatta ei lisää tuskaa vaan ymmärrystä. Tuskan yli voi hypätä, kun käyttää tietoa ja ymmärrystä hyväkseen muuttaakseen asioita paremmaksi.

7.

Ja kun kuormitustekijöitä on näin paljon, ja kun stressi pamahtaa päälle niin usein ja kestää niin kauan, ilmenee ennen pitkää oireita, joille on mahdotonta nimetä yksittäistä syytä. Sellaisia oireita kuin heikentynyt ruokahalu, laihtuminen, erinäiset puutostilat, testosteronivaje, verensokerin heilahtelut, ruoansulatusvaivat, palelu- ja kipuherkkyyden lisääntyminen, kuiva iho, virtsaamiseen liittyvät ongelmat,... ja kaikki ne, joita en nyt jaksa muistaa tässä mainita. 

Huh. Ei, tämä ei ole valitus. Tämä on ihmisen stressimekanismien arvostavaa ihmettelyä, takuulla on.

***

Olen maantieteilijä, en psykologi. Voisin silti päättää tämän tekstin miettimällä lyhyesti stressin kahleista vapautumisen avainnippua.

Mikä meitä sitten estääkään voimasta hyvin, tilanteen korjaamisessa voi auttaa perspektiivin vaihtaminen. Asioiden tarkastelu useasta näkökulmasta. Itselleni tästä on ollut hurjasti apua. Kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen. Terapeutin – tai oikeastaan kenen tahansa – kanssa juttelu. Kriittinen suhtautuminen yksi-koko-sopii-kaikille-ohjeisiin, etenkin netistä löytyviin. 

Toivomukseni vuodelle 2022 on, että se tuo tullessaan uusia näkökulmia elämään ja maailmaan sinulle, minulle, meille kaikille.