15. luku: Kokonaiskuva
Päättäkäämme ruokajärjestelmän kiertokävely pieneen yhteenvetoon. Maataloudesta ruokapöytään me kuljimme, mutta ruokajärjestelmä on enemmän kuin osiensa summa.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tämän blogin aiemmissa julkaisuissa olemme oppineet, että loppujen lopuksi kaikki ympärillämme on osa suurta olevaisuuden kiertokulkua. Teollisesta vallankumouksesta eteenpäin olemme kuitenkin tavaroita, energiaa, rakennuksia, ruokaa ja muuta tuottaessamme itsepintaisesti vastustaneet tätä vastustamatonta tosiasiaa ottamalla resursseja luonnosta, käyttämällä niitä hyväksemme ja viskaamalla ne lopuksi takaisin luontoon huolehtimatta, että siellä ne palaavat kiertoon jollakin järkevällä aikajänteellä. Näennäisen kustannustehokkaan lineaaritalousajattelun kritiikistä syntyi kiertotalouden käsite, lukemasi blogin syvin teoreettinen olemus.
Samaan aikaan teollisen massatuotannon kehittyessä Frankensteinin hirviöksi maailma muuttui koko ajan entistä moninaisemmilla tavoilla verkottuneeksi. Järjestelmät, systeemit, ovat maapallolla toki täysin luonnollisia, mutta eräät kehityskulut ovat tehneet monista niistä reilusti aiempaa monimutkaisempia. Vaikka olemme lahjakkaasti vieraannuttaneet itseämme luonnosta, itse asiassa nyky-yhteiskuntamme saattavat olla tiiviimmin kytköksissä luonnonympäristöihin kuin koskaan aikaisemmin. Ai miten niin? No siten niin, että yhteiskuntien ja ympäristön välisiä kettinkejä on tätä nykyä niin valtava määrä, että ne yhteistuumin kiskovat meitä lähemmäksi Äiti Maata, josta olemme tulleet ja joksi olemme ennen pitkää tulevat.
Kirjassaan The Fifth Discipline Peter Senge määrittelee systeemiajattelun samaan aikaan teoreettiseksi ja käytännön työkaluksi, jonka avulla järjestelmien kokonaiskuvaa voi selkeyttää ja oppia näkemään keinot muuttaa kokonaisuuksia tehokkaalla tavalla. Systeemiajattelu auttaa näkemään yksittäisten asioiden sijaan vuorovaikutuksia ja muuttumattomien tilojen sijasta jatkuvaa muutoksen kuviota, joka piirtyy ajan millimetripaperille kuin maailman sydämen sykkimistä kuvaava sähkökäyrä.
Omat määritelmänsä ovat laatineet myös eräät muut systeemitutkimuksen pioneerit, kuten Barry Richmond ja John Sterman. Yhteistä kaikkien kolmen herran teoreettiselle pohdinnalle on kokonaiskuvan hyödyntäminen sellaisten järjestelmän rakenteiden löytämiseksi ja ymmärtämiseksi, jotka piilottelevat ulkokuoren alla. Tällaisia rakenteita voivat olla esimerkiksi vuorovaikutukset järjestelmän osien välillä. Ethän voi vaatekaupassa asioidessasi mitenkään nähdä, miten valtavan laaja verkosto täytyy olla olemassa yhden vaivaisen t-paidan saamiseksi kuluttajan saataville. Jos järjestelmän purkaa osiin, osista tulee tyhjän pantteja, kun tuottajilla ei ole ostajia eikä myyjillä mitään mitä myydä. Tästä huolimatta kaikki toimijat ajavat kuviossa myös omaa agendaansa, ja ne voivat olla keskenään paljonkin ristiriidassa. Silti järjestelmä kestää, ja se on sen suurin voimavara.
Systeemiajattelun sukulaistermejä ovat systeemilähestymistapa ja systeemidynamiikka. Ne ovat kuitenkin enemmän tieteen piirissä käytettyjä ja tutkimukseen kytkeytyviä käsitteitä, joten ei jäädä niihin tämän pidemmäksi aikaa jumiin. Jos koskaan törmäät kyseisiin termeihin, niin samaa seuruetta ne ovat kaikki. Mielestäni systeemiajattelu on kolmikosta tärkein, sillä sitä meidän kaikkien on hyvä soveltaa maailmaa ihmetellessämme.
Muutos ei koske ainoastaan järjestelmän rakenteita vaan myös sen sisäisiä prosesseja ja toimintakulttuuria ja siten sen tapoja vuorovaikuttaa toisten järjestelmien kanssa. Mitä suuremmasta ja monimutkaisemmasta järjestelmästä ja mitä kattavammasta muutoksesta on kyse, sitä suuremman toimijajoukon aktiivisen panoksen muutos sitoo. Samalla muutosprosessin kestoaika tyypillisesti venähtää, jopa kymmeniin vuosiin.
Tavoiteltaessa suurten yhteiskunnallisten järjestelmien muutosta kyse on usein jonkin systeemisen haasteen ratkaisemisesta. Systeeminen haaste – sellainen pikkujuttu kuin vaikkapa ilmastonmuutos tai luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen – ei kosketa vain yksittäisiä järjestelmän osa-alueita vaan samaan aikaan koko järjestelmää ja kaikkia sen toimijoita. Yksi käytetyimmistä ratkaisumalleista systeemiseen haasteeseen vastaamiseksi, joka ansaitsee tulla mainituksi, on sosioteknisen muutoksen toteuttaminen. Sananmukaisesti käsite viittaa ihmisten käyttäytymisen muuttamiseen teknisen kehityksen avulla. Olennaista tässä on yhdensuuntaisuus: käyttäytymismuutokset ruokkivat teknistä kehitystä ja tekniset vimpaimet ja ratkaisut tarjoavat työkaluja käyttäytymisen muuttamiseen.
Systeemimuutoksen alatyypeistä 1990-luvulta lähtien erityistä huomiota on nauttinut siirtymä kestäviin järjestelmiin. Modernit yhteiskunnat kohtasivat viime vuosituhannen lopussa muutospainetta, kun ekologinen kiinnostus ja pohdiskelu levisivät ihmisten keskuudessa. Tavoitteena oli kaikenkattava sosiaalinen käänne, jossa talousjärjestelmä ja markkinoiden dynamiikka uudistettaisiin täysin, jossa kaikki yhteiskunnan toimijat osallistettaisiin mukaan järjestelmien pyörittämiseen ja kehitykseen ja jossa ympäristön tilan tärkeys saavuttaisi ansaitsemansa painoarvon kaikilla elämän osa-alueilla. Koettiin, että keskustelua oli käyty liikaa talouden ja rahan megafonien johdolla; uusille näkökulmille oli tilausta.
C. Clare Hinrichs nostaa artikkelissaan esiin kaksi katsantokantaa systeemiseen kestävyysmuutokseen: monitasoinen näkökulma (MLP) ja sosiaalisten käytäntöjen lähestymistapa (SPA). MLP perehtyy siihen, miten kestävä kehitys etenee uusien järjestelmässä toteutettavien pikku innovaatioiden voimalla. Innovaatiot toimivat eräänlaisena kasvualustana laajemmalle kestävyysmuutokselle, joka lopulta valtaa alleen koko järjestelmän. SPA:ssa pohditaan, miten pioneeritoiminnasta tulee valtavirtaa, rutiininomaista ja sellainen kuuluisa "uusi normaali" tapa toimia järjestelmässä. SPA:ta soveltamalla voi huomata, ettei muutoksen tarvitse aina olla ylhäältä alaspäin johdettua sen enempää kuin ruohonjuuritasolta kohti johtoporrasta kumpuavaakaan, vaan joskus ihmisten toiminta yhden ja saman mittakaavan sisällä on muutoksen siemen.
Tämänkertaisen blogitekstin pohjalta voidaan päätellä ruoantuotannon ja -kulutuksen kestävän kehityksen vaativan systeemistä muutosta. Kestävyysmuutoksen päämääränä on ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävä ruokajärjestelmä, joka ei aiheuta minkäänlaista ympäristöhaittaa, joka hukkaa resursseja niin vähän kuin mahdollista, joka on kaikkien toimijoidensa ja makrotalouden kannalta kannattava ja joka tarjoaa nyt ja jatkossakin kaikille ihmisille pääsyn riittävään ja tasapainoiseen ravitsemukseen paikallisten ruokakulttuurien raameissa.
Ainakin teoreettisen analysoinnin perusteella ruokajärjestelmän sosiotekninen kestävyysmuutos on mahdollinen. Ei tarvita muuta kuin uudenlaista päätöksentekoa ja ratkaisuja ruoantuotantoon, ruoan kulutukseen ja ylijäämän ja jätteen hallintaan. Järjestelmän toimijat kaipaavat niin tukia ja kannustimia kuin ohjausta ja sääntelyäkin ottaakseen parhaat mahdolliset toimintatavat käyttöön. Olennaista on, että kaikilla on mahdollisimman selkeä käsitys siitä, mitkä tuottamamme ja syömämme ruoan kestävyysvaikutukset ihan konkreettisesti ovat. Ei ihan helppo tavoite toteuttaa, mutta tätä varten meidät tutkijat on luotu. Laajentamaan ihmisten tietopohjaa. Nyt kaivataan lisää paikallisen tason kokeiluja, joista parhaimmassa tapauksessa syntyy jotain niin hienoa, että niistä rakennetaan risteilijä viemään koko konkkaronkka vuolaan valtavirran halki kotisatamaan.
Vaan onhan meillä käytännönkin todisteita, että ruokajärjestelmän kestävyysmuutos on vain tahtotasosta ja mielikuvituksesta kiinni. Katso nyt vaikka näitäkin, ja noita ja noita. Ja syitä muutoksen toteuttamiseen on paljon muitakin kuin vain ilmastonmuutoksen hillitseminen, ei taida molempienkaan käsien sormet riittää laskemiseen, pitää ottaa varpaat ja kaverinkin ulokkeet käyttöön. Maailma muuttuu, niin on myös ruoantuotannon ja kulutuksen muututtava. Muussa tapauksessa aika monelle tulee nälkä aika nopeasti.
Entäs se kiertotalous sitten? No, puhuttaessa tuotannollisista järjestelmistä, systeemiajattelu on kiertotalouden ytimessä. Koska edes maapallo ei järjestelmänä ole riippumaton ympäristöstään, niin täytyy myös ruokajärjestelmässä ottaa huomioon ne kytkökset, joita sillä on ympäröiviin systeemeihin. Kun toteutetaan kiertotalouden mukaisia tapoja tuottaa ja kuluttaa ruokaa, riippuvuus muista järjestelmistä löystyy ja suurempi osa vallasta siirtyy tuottajien ja kuluttajien omiin käsiin. Toisaalta kiertotalous on hyvin paljon yhteispeliä ja vuoropuhelua järjestelmän sisällä, mikä tekee sen rakenteista läpinäkyvämpiä.
Onhan meillä kaikilla toki pohjimmiltaan vain halu syödä ja antaa toistenkin syödä, tänään, huomenna ja hamaan tulevaisuuteen saakka. Vai mitä?
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tämän blogin aiemmissa julkaisuissa olemme oppineet, että loppujen lopuksi kaikki ympärillämme on osa suurta olevaisuuden kiertokulkua. Teollisesta vallankumouksesta eteenpäin olemme kuitenkin tavaroita, energiaa, rakennuksia, ruokaa ja muuta tuottaessamme itsepintaisesti vastustaneet tätä vastustamatonta tosiasiaa ottamalla resursseja luonnosta, käyttämällä niitä hyväksemme ja viskaamalla ne lopuksi takaisin luontoon huolehtimatta, että siellä ne palaavat kiertoon jollakin järkevällä aikajänteellä. Näennäisen kustannustehokkaan lineaaritalousajattelun kritiikistä syntyi kiertotalouden käsite, lukemasi blogin syvin teoreettinen olemus.
Samaan aikaan teollisen massatuotannon kehittyessä Frankensteinin hirviöksi maailma muuttui koko ajan entistä moninaisemmilla tavoilla verkottuneeksi. Järjestelmät, systeemit, ovat maapallolla toki täysin luonnollisia, mutta eräät kehityskulut ovat tehneet monista niistä reilusti aiempaa monimutkaisempia. Vaikka olemme lahjakkaasti vieraannuttaneet itseämme luonnosta, itse asiassa nyky-yhteiskuntamme saattavat olla tiiviimmin kytköksissä luonnonympäristöihin kuin koskaan aikaisemmin. Ai miten niin? No siten niin, että yhteiskuntien ja ympäristön välisiä kettinkejä on tätä nykyä niin valtava määrä, että ne yhteistuumin kiskovat meitä lähemmäksi Äiti Maata, josta olemme tulleet ja joksi olemme ennen pitkää tulevat.
Kokonaiskuvan näkeminen
Kun järjestelmämme kerran ovat niin monimutkaisia, niiden tarkasteleminen ja analysoiminenkin on varmaan tullut haastavammaksi. Kato, Sherlock löytyi! Suuret ajattelijat ovat peräänkuuluttaneet systeemiajattelun merkitystä. Järjestelmiä on mahdotonta oppia ymmärtämään tarkastelemalla erikseen kutakin sen osaa. On hypättävä suoraan syvään päätyyn ottamaan kokonaisuus haltuun.Kirjassaan The Fifth Discipline Peter Senge määrittelee systeemiajattelun samaan aikaan teoreettiseksi ja käytännön työkaluksi, jonka avulla järjestelmien kokonaiskuvaa voi selkeyttää ja oppia näkemään keinot muuttaa kokonaisuuksia tehokkaalla tavalla. Systeemiajattelu auttaa näkemään yksittäisten asioiden sijaan vuorovaikutuksia ja muuttumattomien tilojen sijasta jatkuvaa muutoksen kuviota, joka piirtyy ajan millimetripaperille kuin maailman sydämen sykkimistä kuvaava sähkökäyrä.
Omat määritelmänsä ovat laatineet myös eräät muut systeemitutkimuksen pioneerit, kuten Barry Richmond ja John Sterman. Yhteistä kaikkien kolmen herran teoreettiselle pohdinnalle on kokonaiskuvan hyödyntäminen sellaisten järjestelmän rakenteiden löytämiseksi ja ymmärtämiseksi, jotka piilottelevat ulkokuoren alla. Tällaisia rakenteita voivat olla esimerkiksi vuorovaikutukset järjestelmän osien välillä. Ethän voi vaatekaupassa asioidessasi mitenkään nähdä, miten valtavan laaja verkosto täytyy olla olemassa yhden vaivaisen t-paidan saamiseksi kuluttajan saataville. Jos järjestelmän purkaa osiin, osista tulee tyhjän pantteja, kun tuottajilla ei ole ostajia eikä myyjillä mitään mitä myydä. Tästä huolimatta kaikki toimijat ajavat kuviossa myös omaa agendaansa, ja ne voivat olla keskenään paljonkin ristiriidassa. Silti järjestelmä kestää, ja se on sen suurin voimavara.
Systeemiajattelun sukulaistermejä ovat systeemilähestymistapa ja systeemidynamiikka. Ne ovat kuitenkin enemmän tieteen piirissä käytettyjä ja tutkimukseen kytkeytyviä käsitteitä, joten ei jäädä niihin tämän pidemmäksi aikaa jumiin. Jos koskaan törmäät kyseisiin termeihin, niin samaa seuruetta ne ovat kaikki. Mielestäni systeemiajattelu on kolmikosta tärkein, sillä sitä meidän kaikkien on hyvä soveltaa maailmaa ihmetellessämme.
Järjestelmän muuttaminen
Nyt kun tiedämme, miten tarkastella ja ymmärtää järjestelmiä, on aika lähteä muuttamaan niitä. On olemassa järjestelmiä, jotka muuttuvat itsestään, spontaanisti ilman ulkoista muutosvoimaa. Sitten on niitä järjestelmiä, jotka muuttuvat ainoastaan, jos joku tekee jotain muutoksen eteen. Jako kahteen: omaehtoisesti eteneviin ja kohdennettuihin/päämäärähakuisiin muutoksiin. Koska nykyiset järjestelmät ovat pääasiassa hyvin laajoja ja monimutkaisia, myös niiden järjestelmällinen muuttaminen eli systeeminen muutos on isomman luokan operaatio.Muutos ei koske ainoastaan järjestelmän rakenteita vaan myös sen sisäisiä prosesseja ja toimintakulttuuria ja siten sen tapoja vuorovaikuttaa toisten järjestelmien kanssa. Mitä suuremmasta ja monimutkaisemmasta järjestelmästä ja mitä kattavammasta muutoksesta on kyse, sitä suuremman toimijajoukon aktiivisen panoksen muutos sitoo. Samalla muutosprosessin kestoaika tyypillisesti venähtää, jopa kymmeniin vuosiin.
Tavoiteltaessa suurten yhteiskunnallisten järjestelmien muutosta kyse on usein jonkin systeemisen haasteen ratkaisemisesta. Systeeminen haaste – sellainen pikkujuttu kuin vaikkapa ilmastonmuutos tai luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen – ei kosketa vain yksittäisiä järjestelmän osa-alueita vaan samaan aikaan koko järjestelmää ja kaikkia sen toimijoita. Yksi käytetyimmistä ratkaisumalleista systeemiseen haasteeseen vastaamiseksi, joka ansaitsee tulla mainituksi, on sosioteknisen muutoksen toteuttaminen. Sananmukaisesti käsite viittaa ihmisten käyttäytymisen muuttamiseen teknisen kehityksen avulla. Olennaista tässä on yhdensuuntaisuus: käyttäytymismuutokset ruokkivat teknistä kehitystä ja tekniset vimpaimet ja ratkaisut tarjoavat työkaluja käyttäytymisen muuttamiseen.
Systeemimuutoksen alatyypeistä 1990-luvulta lähtien erityistä huomiota on nauttinut siirtymä kestäviin järjestelmiin. Modernit yhteiskunnat kohtasivat viime vuosituhannen lopussa muutospainetta, kun ekologinen kiinnostus ja pohdiskelu levisivät ihmisten keskuudessa. Tavoitteena oli kaikenkattava sosiaalinen käänne, jossa talousjärjestelmä ja markkinoiden dynamiikka uudistettaisiin täysin, jossa kaikki yhteiskunnan toimijat osallistettaisiin mukaan järjestelmien pyörittämiseen ja kehitykseen ja jossa ympäristön tilan tärkeys saavuttaisi ansaitsemansa painoarvon kaikilla elämän osa-alueilla. Koettiin, että keskustelua oli käyty liikaa talouden ja rahan megafonien johdolla; uusille näkökulmille oli tilausta.
C. Clare Hinrichs nostaa artikkelissaan esiin kaksi katsantokantaa systeemiseen kestävyysmuutokseen: monitasoinen näkökulma (MLP) ja sosiaalisten käytäntöjen lähestymistapa (SPA). MLP perehtyy siihen, miten kestävä kehitys etenee uusien järjestelmässä toteutettavien pikku innovaatioiden voimalla. Innovaatiot toimivat eräänlaisena kasvualustana laajemmalle kestävyysmuutokselle, joka lopulta valtaa alleen koko järjestelmän. SPA:ssa pohditaan, miten pioneeritoiminnasta tulee valtavirtaa, rutiininomaista ja sellainen kuuluisa "uusi normaali" tapa toimia järjestelmässä. SPA:ta soveltamalla voi huomata, ettei muutoksen tarvitse aina olla ylhäältä alaspäin johdettua sen enempää kuin ruohonjuuritasolta kohti johtoporrasta kumpuavaakaan, vaan joskus ihmisten toiminta yhden ja saman mittakaavan sisällä on muutoksen siemen.
Systeeminä ruoka
Jos olet seurannut tätä blogia jo pidempään, seuraavat lauseet tuskin tulevat yllätyksenä. Ruoantuotanto ja -kulutus ovat järjestelmä. Ruokajärjestelmän tekevät lukuisat siihen suoraan tai välillisesti kytkeytyneet toimijat, ympäristöt ja resurssit moninaisine sisäisine ja keskinäisine vuorovaikutussuhteineen. Sen toimintaa ohjaavat toimijoiden ja ympäristöjen dynamiikka ja ne lopputuotteet, joita toiminnalla halutaan saada aikaan: vaikutukset ruokaturvaan, sosiaaliseen ja taloudelliseen hyvinvointiin, ympäristön tilaan, jne.Tämänkertaisen blogitekstin pohjalta voidaan päätellä ruoantuotannon ja -kulutuksen kestävän kehityksen vaativan systeemistä muutosta. Kestävyysmuutoksen päämääränä on ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävä ruokajärjestelmä, joka ei aiheuta minkäänlaista ympäristöhaittaa, joka hukkaa resursseja niin vähän kuin mahdollista, joka on kaikkien toimijoidensa ja makrotalouden kannalta kannattava ja joka tarjoaa nyt ja jatkossakin kaikille ihmisille pääsyn riittävään ja tasapainoiseen ravitsemukseen paikallisten ruokakulttuurien raameissa.
Ainakin teoreettisen analysoinnin perusteella ruokajärjestelmän sosiotekninen kestävyysmuutos on mahdollinen. Ei tarvita muuta kuin uudenlaista päätöksentekoa ja ratkaisuja ruoantuotantoon, ruoan kulutukseen ja ylijäämän ja jätteen hallintaan. Järjestelmän toimijat kaipaavat niin tukia ja kannustimia kuin ohjausta ja sääntelyäkin ottaakseen parhaat mahdolliset toimintatavat käyttöön. Olennaista on, että kaikilla on mahdollisimman selkeä käsitys siitä, mitkä tuottamamme ja syömämme ruoan kestävyysvaikutukset ihan konkreettisesti ovat. Ei ihan helppo tavoite toteuttaa, mutta tätä varten meidät tutkijat on luotu. Laajentamaan ihmisten tietopohjaa. Nyt kaivataan lisää paikallisen tason kokeiluja, joista parhaimmassa tapauksessa syntyy jotain niin hienoa, että niistä rakennetaan risteilijä viemään koko konkkaronkka vuolaan valtavirran halki kotisatamaan.
Vaan onhan meillä käytännönkin todisteita, että ruokajärjestelmän kestävyysmuutos on vain tahtotasosta ja mielikuvituksesta kiinni. Katso nyt vaikka näitäkin, ja noita ja noita. Ja syitä muutoksen toteuttamiseen on paljon muitakin kuin vain ilmastonmuutoksen hillitseminen, ei taida molempienkaan käsien sormet riittää laskemiseen, pitää ottaa varpaat ja kaverinkin ulokkeet käyttöön. Maailma muuttuu, niin on myös ruoantuotannon ja kulutuksen muututtava. Muussa tapauksessa aika monelle tulee nälkä aika nopeasti.
Entäs se kiertotalous sitten? No, puhuttaessa tuotannollisista järjestelmistä, systeemiajattelu on kiertotalouden ytimessä. Koska edes maapallo ei järjestelmänä ole riippumaton ympäristöstään, niin täytyy myös ruokajärjestelmässä ottaa huomioon ne kytkökset, joita sillä on ympäröiviin systeemeihin. Kun toteutetaan kiertotalouden mukaisia tapoja tuottaa ja kuluttaa ruokaa, riippuvuus muista järjestelmistä löystyy ja suurempi osa vallasta siirtyy tuottajien ja kuluttajien omiin käsiin. Toisaalta kiertotalous on hyvin paljon yhteispeliä ja vuoropuhelua järjestelmän sisällä, mikä tekee sen rakenteista läpinäkyvämpiä.
Onhan meillä kaikilla toki pohjimmiltaan vain halu syödä ja antaa toistenkin syödä, tänään, huomenna ja hamaan tulevaisuuteen saakka. Vai mitä?
Kommentit
Lähetä kommentti