33. luku: Esikoisartikkelin aikajana

Jätin kahden blogikirjoituksen väliin näin pitkän tauon ihan tahallani. Pituus on tarkkaan laskelmoitu juuri täydelliseksi, uskokaa pois.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

Muistatteko vielä, mitä täällä Blogistaniassa tapahtui Aleksis Kiven päivänä lähes kolme vuotta sitten?

(joo, sinä julkaisit postauksen otsikolla Varsinais--)

Ai ette vai? No parempi niin, koska en minäkään muista. En takuulla muista.

Koska olemme kaikki niin autuaan unohtaneita kaikki menneisyydessä tekemämme harharetket, voimme uskotella polkumme olleen kenties pitkä mutta sentään suora ja yhdensuuntainen. Tällä kirjoituksella haluan esitellä teille yhden omista poluistani. Sen, joka aikanaan johtaa tutkijanurani ensimmäisen tieteellisen artikkelin julkaisuun. Haluni kumpuaa samasta lähteestä, joka ravitsi mieltäni perustaessani tämän blogin: olisi ollut tosi kiva kuulla joltakulta kokeneemmalta vaeltajalta, millaista se artikkelin työstäminen sitten on. Nyt tiedän aika paljon enemmän, ja jos jatkat lukemista, tiedät sinäkin. 

Mitä oli, kun ei ollut mitään?

Niin, siis miksi kummassa artikkeli? Miksi tuhlata aikaa artikkelien kirjoittamiseen, kun pitäisi se väitöskirjakin saada joskus valmiiksi?

Suomessa väitöskirjan voi tehdä kahdella tapaa: kirjoittaa sen monografiaksi eli eräänlaiseksi akateemiseksi tietokirjaksi omasta tutkimusaiheestaan, tai kirjoittaa artikkeliväitöskirjan, jonka ytimessä on 3-5 tutkimusartikkelia. Kirjoihin ja kansiin painetaan pelkkä intro, joka johdattelee artikkelien maailmaan ja syntetisoi niiden syvintä olemusta. Turun yliopiston maantieteen laitoksella monografiat ovat ainakin nykyään ääriharvinaisia, joten minullekin artikkeliväitöskirjan tekeminen oli heti alussa selviö. 

Siksipä Artikkeli #1 singahti pilkkeeksi silmäkulmaan jo vuodenvaihteessa 2018-2019 (sos, siis jotain 5,5 vuotta sitten jo 😱). Tuolloin minulla ei toki ollut vielä idean henkäystäkään, mitä artikkeli voisi pitää sisällään.

Aikaa kului ja keskityin muihin jatko-opintoihini, luin kirjallisuutta ja hahmottelin introa. Hain apurahoja. Rupattelin ohjaajieni kanssa. Kävin muissa töissä. Laadin aika lailla omin päin käsikirjoituksen Artikkeli #1:lle, josta tosiaan tuli Artikkeli #0, koska kakkosohjaajani tokaisi siitä, että "Tämän luettua jää jäljelle vain kysymys: 'ketä kiinnostaa?'" Tulimme yhteiseen johtopäätökseen, että lopettaisin leikkimisen ja siirtyisin nuorelle tutkijalle sopivammalle tekemisen tasolle.

Tukku tuloksia tulla tupsahti

Hyppäys vuoteen 2022, jonka omistimme ohjaajieni kanssa lähes kokonaan kyselytutkimuksellemme. Kysely oli auki loppuvuodesta, ja joulutauon jälkeen käsissäni oli 389 varsinaissuomalaisen maatalousyrittäjän vastauksista koostuva, massiivinen aineisto. Tunsin itseni äkkiä ihan oikeaksi tutkijaksi! Juuri näiden hetkien vuoksi alun alkujaan hakeuduin väikkärintekijäksi.

Hetkeä kesti useita päiviä. Kunnes tunsin itseni äkkiä ihan oikeaksi vauvaksi, joka osaa hienosti kääntää kylkeä. Aineistoa oli niin paljon, että piti keksiä tapoja käsitellä sitä analysoitavaan muotoon ja analysoida sitä tulkittavaan muotoon. Mahdollisia tapojakin oli niin paljon, että olin hukkua niiden vyöryn alle. Kokeilin ja hapuilin. Kompastuskivet vetivät varpaitani puoleensa. Tuskastuin, halusin luovuttaa. Keskityin parin kuukauden ajan pelkästään luovan kirjoittamisen kursseihin, koska niillä sentään koin pärjääväni siinä missä muutkin.

Tauko teki tehtävänsä. Pääsin taas pitkästä aikaa ohjaajieni juttusille, ja heidän neuvonsa ja kannustuksensa potkivat minua eteenpäin. Seuraavaksi kesäksi minulla oli ainakin tekemistä tiedossa. 

Seuraava loikka syksyyn 2023, jolloin kyselyaineiston tekstimuotoiset vastaukset oli luokiteltu ja rasti ruutuun -tyyppiset vastaukset käsitelty tilastomenetelmin. Pääsimme itse artikkelinkirjoituksen kimppuun. Alkuvuodesta 2024 kävimme käänteentekevän keskustelun, jossa katsoimme kyselyn tuottaneen niin paljon aineistoa, että voimme jakaa sen kahteen artikkeliin: ekasta tulisi tilastotieteellinen ja tokasta laadullinen. Koska väittelyluvan saa jo kahdella julkaistulla artikkelilla, jos niiden lisäksi on vähintään yksi julkaisematon käsikirjoitus, olinkin yhtäkkiä paljon lähempänä väitöstilaisuuttani kuin olin tajunnutkaan!

Jäitä pöksyihin, hätähousu

Vai olinko sittenkään? Etten vain taas kerran mennyt asioiden edelle. Männä keväänä askelmerkit olivat kuosissa, mutta ei se vielä tarkoita sitä, että keihäs lentää finaalipaikan arvoisille lukemille. 

Jotta tutkimusartikkelin saa julkaistuksi vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisusarjassa, sen pitää olla ihan vimosen päälle timanttiseksi hiottu. Enää ei leikitä. Enää ei taputella päähän, kun onnistuu leipomaan siloisen hiekkakakun. Täällä ei taistella huippuarvosanoista opiskelijaporukalla, vaan kaikki maailman tutkijat noviiseista emeritusprofessoreihin ovat samalla viivalla. Virheistä rankaistaan armottomalla kädellä, ja vain harva arvioitsija pidättelee itseään kritiikkiä esittäessään. Tieteellinen julkaiseminen ei ole herkkähipiäisten hommaa. Pitää vain tehdä artikkelistaan mahdollisimman hyvä ja sen jälkeen muistettava, että kritiikki kohdistuu tekeleeseen, ei tekijän persoonaan.

Paitsi jos nimettömänä arvioitsijana on joku tiedepesueen musta lammas, joka tykkää lytätä toisia tutkijoita näyttääkseen itse paremmalta. Hänen haukkujaan ei tarvitse ottaa huomioon.

Hyvä myös pitää mielessä, että jos artikkelilla on muitakin kirjoittajia, sen osakseen saamaa kritiikkiä kannattaa perata yhdessä kanssakirjoittajien kanssa. Tällöin iskut osuvat laajemmalle pinta-alalle, eivätkä siten ole niin tyrmääviä. Toisaalta melkein kaikesta on sovittava porukalla ja huolehdittava, että kaikki pysyvät perässä, missä mennään, mutta oppiipahan ainakin akateemista tiimityöskentelyä.

Tässä tämä paperi nyt olisi...

Kesä-heinäkuun vaihteessa 2024 pääsimme vihdoin ja viimein siihen pisteeseen, että saatoin lähettää käsikirjoituksemme kohdelehteemme. Tähtäsimme korkealle, lehti on yksi alansa arvostetuimpia maailmassa. Vain murto-osa kässäreistä pääsee edes vertaisarviointiprosessiin.

Niinpä niin. Vaikka lähetyspäivä oli sunnuntai, ei mennyt kuin alle vuorokausi, kun sähköpostiin jo kilahti tyly viesti: Valitettavasti joudumme ilmoittamaan teille, että käsikirjoituksellanne ei ole lehtemme edellyttämää tieteellistä merkitystä ja vaikuttavaa tiedollista panosta, ja meidän on täten hylättävä se. 

Auts. Varma tapa saada nuori tutkijanalku masentuneeksi. Saada hänet harkitsemaan luovuttamista ja miettimään, onko hänen koko loppuelämänsä menettänyt juuri merkityksensä.

Aika onneksi paransi pahimmat avohaavat, sen se tapaa aina tehdä. Sain ohjaajiltani/kanssakirjoittajiltani lohtua. Lähdin muitta mutkitta muokkaamaan käsikirjoitusta seuraavaa lehteä varten. Osasin kohta jo olla kiitollinen siitä, että ensimmäisen lehden hylkäyspäätös tuli niin nopeasti, koska se säästi kaikkien aikaa. 

Nyt, heinäkuun loppupuoliskolla 2024, kässäri on jo mennyt seuraavaan lehteen. Ensimmäistä päätöstä ei tosin ole vielä kuulunut, mutta toimituspäälliköltä tuli aurinkoinen viesti, että kässäri on tullut perille ja mennyt eteenpäin päätoimittajalle, joka joko on tai ei ole kesälomalla. Olen siis edelleen optimistinen, että tällä kertaa pääsemme vertaisarviointiin asti.

Mikä toki ei sekään vielä varmista, että artikkelia koskaan julkaistaan. Arvioitsijat voivat yhä hylätä sen. Melkein satavarmasti ainakin toinen heistä liputtaa, että hyväksytään vasta tarvittavien korjausten jälkeen. Vielä kun vertaisarviointiprosessi kyseisessä lehdessä kestää vähintään puolitoista kuukautta, todennäköisemmin useamman kuukauden, työtä on edessä tämän esikoisenkin kanssa. 

Ja sitten pitäisi siirtyä Artikkeli #2:n pariin. 

Ja lisää aineistoja pitäisi tuottaa, käsitellä ja analysoida tulevia artikkeleita varten. Myös intro kummittelee mielessä.

Mutta ei nyt mennä ihan vielä sinne asti. Katsotaan ensin, mitä Artikkeli #1:lle käy, ja nautitaan siinä sivussa vähän kesästä. Maaseudun seesteisestä elämänmenosta ja festareiden estoista riisuvasta houkutuksesta.

Yhteenveto: mitä olisin halunnut tietää artikkelin kirjoittamisesta jo ennakkoon?

1. Matka ideasta julkaistuun artikkeliin on kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Välillä pitää valita risteyksissä väärin ja peruuttaa maaliin päästäkseen.
2. Siihen menee tuhottomasti aikaa. On aivan tavallista, että kohdan 1 matka kestää vuosia jopa meritoituneillakin tutkijoilla. 
3. Euforia- ja aallonpohjakaudet seuraavat toisiaan. Välillä se on parasta ikinä, välillä taas sitä mieluummin vaikka hyppäisi pilkkiavantoon. Tämä on täysin luonnollista.
   
4. Vaikka kuinka huolellisesti valikoisi artikkelille kohdelehden, saattaa joutua lähettämään sen lopulta useampaankin paikkaan ennen myöntävän julkaisupäätöksen saamista. 
5. Jos kieltävä päätös tulee heti artikkelin jättämisen jälkeen, on se hyvä merkki. Saa lopettaa pään hakkaamisen tiiliseinään alkuunsa ja siirtyä seuraavalle ovelle.
6. Jokaisen pienenkin etapin saavuttaminen tarjoaa onnistumisen kokemuksen, joita väikkärintekijäparalle on tarjolla kovin harvoin. Niistä on lupa kiittää ja onnitella itseään ihan kunnolla. Hyvä Antti, sinä teit sen!