31. luku: Miksi pelkäät omaa lastasi?

Jännää, miten loppukesä tuppaa usein olemaan tällaista haamujen kanssa kahvittelua.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuva: fortherock/Flickr

Teemapuisto vapaille

Väitöskirjaprojektini on ollut vuoristorata-ajelu. Perustutkintoni valmistumisen lähestyessä väikkäri oli pelkkä pahainen C-suunnitelma. Syksystä 2018 eteenpäin siitä tuli B-suunnitelma, jonka aioin aktivoida siinä tapauksessa, ettei avoimilla työmarkkinoilla millään ala lykästää. Aktivointi tapahtui lopulta, kun jatko-opintohakemukseni hyväksyttiin loppukeväästä 2019. 

Mutta se oli kaikkea muuta kuin tarinan päätös. B-suunnitelmavaiheesta aina vuoden 2021 puolelle saakka askellukseni väitöskirjamaailmassa oli varovaista ja hapuilevaa, sillä tutkimusaiheen rajaus ja tutkimuskysymysten muotoilu osoittautuivat vielä ennakoituakin hankalammiksi. Juoksuaskeliin innostuin opiskelupaikan varmistumisen jälkeen, samoin kuin usein ohjaajieni kanssa käymieni keskustelujen siivittämänä. Ajattelin, että no niin, nyt alkaa tapahtua ja tästä käynnistyy väikkärin renessanssi. Viimein alkaa tuntua siltä, että asiat loksahtelevat kohdalleen ja homma luistaa.

Kunnes iskee Latistaja. Latistaja on ihmismielessä loisiva otus, joka pudottaa meidät pilvilinnoistamme pää edellä kovaan tantereeseen. Ikioman Latistajani voimakkain isku tapahtui hetkellä, jolla sain tietää pääseväni kahdeksaksi kuukaudeksi kirjastoon töihin. Ovela peliliike, täytyy myöntää, sillä se teki minut samaan aikaan riemukkaaksi ja lohduttomaksi. Kahdeksan kuukautta kirjahyllyjen välissä, jee! Kahdeksan kuukautta ilman aikaa ja energiaa väitöskirjan edistämiseen, buu!

Kirjastotyön aikana koin hylkimisreaktion melkein aina, kun eksyin ajattelemaan väikkäriäni ja sen aihetta, tai oikeastaan mitä tahansa, mikä edes etäisesti muistutti minua tutkimuksestani. Stressitasot pomppasivat silmänräpäyksessä ilmeten jyskyttävänä sydämenä, tuskanhikenä ja yleisenä ahdistuneisuutena. 

Vastaavaa oiretta on ilmennyt vastakin, kun Latistaja on ottanut mielessäni roolia. Pidemmät yksinäiset vaiheet, jolloin en ole ollut ohjaajieni kanssa tekemisissä, ovat tulleet lähelle kirjastojaksoa sikäli, että yksin puurtaessa helposti ajautuu kuin huomaamattaan erilleen väitöskirjasta. Tulee paljon herkemmin eteen hetkiä, kun ei yksinkertaisesti keksi mitään, miten tutkimusprojektia järkevästi edistäisi. Unelmasta, rakkaudesta käsissä tuleekin yhtäkkiä mehiläispesä. Kaunis mutta kykenevä tappamaan.

Kesä 2022 on ollut kerrassaan ihana. Niin paljon on ollut kaikkea mielekästä tekemistä luovasta kirjoittamisesta retkeilyyn ja itsensä kehittämisestä rentoutumiseen. Vain yksi asia on hiertänyt isosti: siitä huolimatta, että viimeisin apurahakauteni käynnistyi 1. kesäkuuta, en osaa sanoa yhden yhtä konkreettista tapaa, jolla olisin väitöstutkimusta tai edes jatko-opintoja edistänyt kesän aikana. Kysely maatilayrittäjille odottaa oikeaa lähettämishetkeä, tilasto- ja paikkatietoaineistot ovat edelleen jumissa putkiston sellaisessa kohdassa, johon minulla ei ole pääsyä. Kesän kurssitarjonta on ymmärrettävästi niukkaa. Joku viisas voisi todeta, että kun ei ole mitään järkevää tekemistä, niin ei sitten tehdä järjetöntäkään. 

Mutta kun se apuraha... Yliopistosäätiön luottamus... Rahoittavat tietämättään tätä blogiakin juuri tällä nimenomaisella sekunnilla...

Ihailen haahuilijoita

Unohdetaan itsesäälittely edes hetkeksi.

Jokin aika sitten Latistaja kutsui kaverinsa Eksistentiaalisen Kriisin (EK) myös luokseni. Minulta ei tietenkään kysytty mitään. Heti ensitöikseen EK kyseenalaisti, että onkohan elämäni nyt varmasti ihan oikealla tiellä. Onko tämä todella elämää, joka on elämisen arvoista? Ja ennen kaikkea, onko tämä elämää, joka roikkuu omien kantimiensa varassa? Ylläpidätkö itse omaa elämäntapaasi, vai pysyykö se kasassa vain muiden ihmisten ahkeruuden ja työpanoksen ansiosta?

Vitsit. Kiitos EK, kun huomautit. Osaatko sanoa, voinko vielä kääntyä takaisin?

Aina voi kääntyä takaisin. Tämä on vaihtoehtojen maailma, siitä vain valkkaamaan uudestaan. Ja mitä pikemmin käännyt, sen parempi kaikkien kannalta.

Kun seurana ovat vain Latistajan ja EK:n kaltaiset olennot, ei turmiollisten pöytävieraiden tuloa voi estää. Yhtäkkiä nurkista sisään tunkee toinenkin vanha kamu, Katastrofoija, joka ei aikaile sekään, vaan hyppää oikopäätä niskaani ja kiljuu: ei sinusta ole tutkijaksi, ei sinusta ole kirjailijaksi, ei sinusta ole mitään hyötyä! 

Pimeistä pimein yö oli langennut. Tässä vaiheessa olin jo aivan sekaisin. Latistaja esti minua innostumasta mistään. EK kehotti palaamaan lähtöruutuun ja Katastrofoija vihjasi, että koko elämäni on käytännössä mädäntynyt piloille.

Onneksi aamu oli edes hieman iltaa viisaampi. Sen verran selväpäisempi olin muutaman levottoman nukutun tunnin jälkeen, että huomasin kolmen piinaajani toisiinsa sotkeutuneiden raajojen purkautuneen solmustaan. Näky ei kuitenkaan saanut minua täysin rauhoittumaan. Mietteeni olivat edelleen huomattavan häiriintyneitä. Päällimmäisenä kellui kysymys: miten hemmetissä ihmisparka voi tietää, mikä teistä on oikea? Valintojen maailma, hmm... 

Tähdätäkö ammattitutkijaksi? 100 % työajalla korkeakoulun tai tutkimuslaitoksen palveluksessa? Vai asiantuntijaksi 100 % työajalla yritysmaailmaan? Ellei peräti 100 % kirjoittajaksi? Kahdessa ensimmäisessä vaihtoehdossa huolenaiheena ainakin tutkijan ja asiantuntijan vakanssien vähäinen määrä. Jälkimmäisessä isoin huoli liittyy toimeentuloon: laskin, että jos kirjan kirjoittamiseen menee tuhat työtuntia ja jos kirjoittaja saa kirjasta korvausta joitakin satoja euroja, tuntipalkka jää alle euroon. Onko hullumpaa kuultu kuin se, että jotkut ihmiset ovat kirjailijoita omasta vapaasta tahdostaan!

Jonkinlainen yhdistelmä olisi varmaan paras, mutta sellaisen rakentaminen kuulostaa utopistiselta. Mistä löytää mielekäs tutkijan tai asiantuntijan työ, joka ei ime mehulasia tyhjiin niin, ettei kirjoittamiselle jää pisaraakaan? 

Kuulostanko kajahtaneelta? Tavoittelenko täydellistä työelämää? Unohdanko nyt, ettei työ ole - tai ettei sen ainakaan pitäisi olla - elämän ylin sisältö? Moni kirjoittaja käy päivätyössä saadakseen suuremmitta taloushuolitta keskittyä todelliseen intohimoonsa vapaa-ajalla. Kaikki tutkijat ja asiantuntijat eivät ole kutsumusammatissaan, vaan etsivät merkityksellisyyttä elämäänsä harrastustensa kautta.

Ymmärränhän minä tämän. Silti yhä löydän edestäni saman kysymyksen: mistä voi tietää, mikä tie on oikea? Tai tarkemmin, mikä tie on paras juuri minulle?  

Olen kuullut aika monen yliopistoalumnin kertovan, että heidän uralla etenemisensä on ollut enemmän tai vähemmän harhailua ja paikkoihin päätymistä, joten kai sitä pitäisi vain luottaa, että (kliseisesti) "elämä kantaa". Yrityksen ja erehdyksen kautta. Tämänkin ymmärrän. Kunpa vain olisin rohkeampi. Kunpa vain tuon elämä kantaa -lausahduksen muistaisin silloinkin, kun seison risteyksessä tekemässä valintaa. En ole intuitiivinen ihminen. Kerta toisensa jälkeen sorrun ylianalysoimiseen yrittäessäni väen väkisin, tilastoinnin ja taulukoinnin kautta päättää, ostaako kalliimpaa kotimaista mysliä vai halvempaa ulkomaista luomumysliä? Valintojen maailma!

Taloudellinen pärjääminen on kenties suurin syy, miksei ihminen tee elämässään vain niitä asioita, joita haluaa ja joista nauttii. Ehkä meillä vielä joskus on jonkinlainen perustulo, joka takaa tarvittaessa ihmisen elannon, esimerkiksi tilanteessa, jossa hän tekee arvokasta työtä, josta vain harva on valmis maksamaan (kohtuullista) korvausta. Tällaisia aloja ovat esimerkiksi kulttuuri- ja taideala sekä monet tutkimusalat.

Kaiken se kestää

"Maailman parhaaseen" työhön tai harrastukseen, palavan rakkauden tai intohimon kohteeseenkin voi leipääntyä. Kriittinen vaihe on, kun alkuhuuma hiipuu ja tilalle tulee arki rutiineineen. Tilanne normalisoituu. Käyrä tasoittuu alkuvaiheen terävän piikin jälkeen. Tällöin joutuu kysymään itseltään, voiko olla onnellinen vähemmän räiskyvästä suhteesta rakkauteensa ja pystyykö elämään ilman ensi-ihastuksen mukanaan tuomia välittömiä dopamiinihyökyjä.

Kysymyksen äärelle välttämättä saapuvat niin vakituisesta parisuhteesta haaveilevat, vanhemmaksi tulevat, lemmikin hankkivat ja uuden harrastuksen aloittavat. Jopa silloin, kun ostaa uuden puhelimen tai muun älylaitteen, voi ensimmäisten päivien tai viikkojen jälkeen kohdata mielensä syövereissä ajatuksen: pitäisikö kohta hommata taas uusi? Uutuudenviehätys kun polttaa liekkiä vain aikansa, minkä jälkeen itse kunkin on laitettava omat keuhkonsa peliin ja puhallettava hiileen, joka on alkanut uhkaavasti kyteä. 

Parisuhteesta sanotaan toisinaan, että se on osapuolten yhteinen työmaa. Vanhemmuus ja lemmikistä huolen pitäminen vaativat nekin paljon vaivannäköä, eivätkä ole mitään leikkiä. Vauva ja kissanpentu eivät ole leluja.

Tässä kuviossa aika on sekä ystävä että vihollinen: toisaalta ajan kuluessa huumaavan kauniissa maalauksessakin alkaa nähdä holtittomia siveltimenvetoja ja epäpuhtauksien nakertamia mikroskooppisia kanjoneita. Mutta toisaalta välillä tarvitsee ottaa aikaa ja etäisyyttä saadakseen kipinän roihahtamaan uudelleen. Kun on hetken poissa, sitä mukavampi palata takaisin. Vasta, kun jotakin ei enää ole elämässä, tai kun siirtyy katselemaan jotakin etäämpää, ymmärtää, kuinka arvokas osa elämää se on.

***

Jähmetyitkö ihmettelemään tämän postauksen kuvituskuvaa? Muunlajisetkin eläimet osoittavat rakkautensa kohteille tunteitaan ihmeellisin tavoin. Esimerkkinä isopanda. 

Mikäli isopanda sattuu synnyttämään kerralla useamman kuin yhden poikasen, se hylkää kaikki muut paitsi sen, jonka arvioi vahvimmaksi. Kyse on ruoan riittävyydestä, sillä vaikka pandoilla yleensä on runsaasti bambua syötäväksi, bambu myös on varsin ravintoköyhää puputettavaa. Toisin sanoen pandaemo pelkää, että ruoka loppuu kesken, jos se pitää jakaa kahden tai jopa kolmen pienokaisen kanssa.