26. luku: Ääretön kevät

Seuraava viikko on tositapahtumiin perustuva, lavastettu kertomus ihan tavallisesta jatko-opiskelijan arjesta.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Päivä 1 (maanantai)

Herään. Takana on normaali yö. Käynnistän päivän tavanomaisilla aamurutiineilla. Kun ne on hoidettu, pukeudun ja lähden töihin.

Teen pitkän ja raskaan, peräti usean askeleen mittaisen työmatkan, joka kattaa sohvan ja työtuolin välimatkan. Istun tuoliin. Käännän läppärin kannen auki. Avaan käyttiksen ja...

Viimeistelen sähköpostin, jolla pyydän konsulttiapua eräältä kestävän ruokajärjestelmän huippuasiantuntijalta. Kun maili on lähetetty, siirryn viilaamaan jälleen yhtä apurahahakemusta kuntoon. Onkohan tämä nyt viidestoista vai kahdeskymmenesviides yritys, ei hajuakaan, lakkasin räknäämästä tarkkoja lukuja jo joku vuosi takaperin. Uusia myöntäviä apurahapäätöksiä ei ole tullut tämän vuoden puolella, mutta ei paniikkia. Tästä nimenomaisesta hakemuksesta minulla on parempi fiilis kuin kenties yhdestäkään aiemmasta. Ties vaikka tulisi positiivisena takaisin.

Tunti ennen lounastaukoa totean työpäivän olevan sen verran positiivisen puolella, että päättelen aamupäivärupeaman kirjoittamalla romaania. Se ei petä koskaan. Opiskelu- ja tutkimustyön teko sujuu aika ajoin mallikkaasti, mutta tarinoiden rustaaminen tekee niin kerta kerran jälkeen uudestaan.

Lounastunti venähtää puolitoistatuntiseksi. Kuten melkein joka päivä. Käyn noutamassa lounaan opiskelijaraflasta kotiin ja saan siinä samassa liikuntaa paljaan taivaan alla. Syön työpisteelläni. Annan aterian sulaa hetken ennen kuin avaan tietokoneen uudelleen.

Iltapäivä on yleensä sopiva paikka lukea sähköpostit. Tänään huomaan kuitenkin, etten pysty keskittymään edes siihen. Taisin syödä huonosti. Ehkä liikaa hiilareita, tai ehkä soijasuikaleet ja raaka kaali ja sipuli olivat mahalle liian kova pala. Yritän hengitellä, vemputtaa kehoani, virnuilemalla huijata aivojani luulemaan, että kaikki on erinomaisesti. Tuijotan näyttöruutua, yritän keskittyä lukemaan pientä pränttiä, sisäistämään sen ylevää sanomaa. Ei toimi, ei onnistu. Jatkan silti yrittämistä. 

Ajan kanssa olo paranee, mutta en voi olla murehtimatta: miten voi syöminen olla näin hankalaa? Niin pienestä tuntuu olevan kiinni, onnistuuko murkinoimalla tuottamaan itselleen hyvää ja energistä oloa vai päinvastoin kauhuoloa ja totaalisen väsymyskuoleman. Tässä kohtaa on myös vaikea olla iloinen, että olen onnistunut hilaamaan painoni vihdoin normaalipainon kynnykselle. 

Päättelen työpäivän tahkoamalla tunnin verran Helsingin yliopiston MOOC-verkkokurssia kiertotaloudesta. Se ilahduttaa, lähinnä kai siksi, että se saa minut huomaamaan päivieni sisällön monipuolisuuden. Olen etuoikeutettu, kun saan kehittää itseäni, tehdä tutkimusta ja harrastaa sopuisasti lomittain. Päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. Jaa mikä paha olo?

Lopetan tasan kello neljä. En ole kello neljän orja, mutta aina suunnilleen niihin aikoihin päätän työskentelyn. Tällä varmistan, että voin pyhittää useamman tunnin joka päivä ennen nukkumaanmenoa jollekin aivan muulle kuin opiskelulle ja työlle. Voin käydä uudestaan kävelyllä. Voin lukea. Voin kokata ja syödä hitaasti. Voin kuunnella musiikkia ja tapittaa töllöä. Pistää aivot OFF-asentoon. Juuri ennen sänkyyn kömpimistä kirjoitan päiväkirjaa. Jaa mikä paha olo?

Yö 1 (tiistai)  

Paha olo! Uskomatonta! Eilinen ei edes ollut mitenkään erityisen vaikea päivä. Joskus hämärtyvä ilta tuo mieleen suuren ahdistuksen ja kansainvälisen luokan pelon, mutta ei tällä kertaa. Ja silti yöstä tuli tällainen: heräsin keskellä pimeintä hetkeä. Märistä housuista ja lakanoista. Nousin vain käydäkseni vessassa. Palasin yrittämään nukahtaa uudelleen, mutta vasta silloin tajusin kehoni rajun yliviritystilan. Sydämeni jyskytti rintakehääni kuin patarumpua. Ajatukset kieppuivat sekavana siimavyyhtinä päässäni. Oksetti, huimasi, raajat puutuivat, kylmä hiki muodosti tasaisen kalvon iholleni. Nousin istuma-asentoon rauhoitellakseni itseäni lukemalla kirjaa ja pelailemalla puhelimen kanssa. 

On kulunut reilusti yli tunti, ja vasta nyt tunnen, kuinka kehoni ja mieleni alkavat rauhoittua. Odotan vielä puolisen tuntia, kunnes uskallan yrittää taas nukkua. Onnistun nukahtamaan, mutta uni on pinnallista ja levottomien unikuvien värjäämää. Kun herätyskello hätkähdyttävän pian soi, näen kohtuulliseksi maata muutaman minuutin vällyjen välissä ennen kuin laitan pienen aamurutiinipiirin pyörimään.

Päivä 2 (tiistai) 

Vaikean yön jäljiltä en edes yritä täysillä. Laitan työpäivän käyntiin suosiolla kirjoittamalla toista tuntia romaania. Tähän menee iso osa aamupäivästä. Proosailusta tulee sen verran uskoa elämään, että luen hetken tieteellisen julkaisemisen verkkokurssikokonaisuuden materiaaleja. Tai siis kuuntelen, kuinka Joe Bidenilta kuulostava tekoälyääni lukee niitä minun puolestani. Oh, boy!

Iltapäivällä saan ammattiapua mielenterveyshaasteisiini. Onpa kyllä kiva, kun saan kohdata ihmisen kasvokkain (vaikkakin maskit naamalla). Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, on ollut järisyttävä oivallus tajuta, että eristäytyminen on myrkkyä äärimmäisille introverteillekin. Vastalääkkeenä kanssaeläjien pariin laskeutuminen. 

Voin sanoa, että olen ikikiitollinen ja -onnellinen saamastani avusta. Rohkaisen muitakin hakemaan apua, jos siltä tuntuu. Ennen kaikkea kehotan päätöksentekijöitä helpottamaan ja nopeuttamaan avun piiriin pääsemistä. Mielenterveyspalveluista on kuntavaalien alla puhuttu kiitettävän paljon, joten toivotaan, että pulina johtaa myös konkreettisiin tekoihin kunnissa tulevalla vaalikaudella.

Kotiin palattuani luen taas sähköpostit ja huomaan, että asiantuntija, jolta kinusin konsulttiapua, on vastannut viestiini ripeästi. Innostus kuultaa läpi hänen kirjoittamistaan sanoista. Hän kirjoittaa pitkästi ja polveilevasti, sytyttää ideakipinän sisälläni roihuun. Käytän lopputyöpäivän raapustamalla viestistä muistiinpanot ja vaihdan vapaalle harvinaisen erinomaisin mielin. Tietää hyvää iltaa. Entä yö? Hehei, ei nyt murehdita sitä. Jos ei murehdita, niin siitä tulee aivan normaali. Tulee tulee, takuulla.

Niin kuin tuleekin. Aivan kuin taikuutta.

Päivä 3 (keskiviikko)

Meillä on tänään ohjaajien kanssa etäpalaveri. Se jännittää turkasen paljon etukäteen, vaikkei se ole suinkaan ensimmäinen laatuaan ja vaikka olen valmistautunut siihen huolella. Palaveri alkaa tasan kello 10. Klikkaan yhteyden auki 9.59.

Toinen ohjaajista on jo paikalla ennen minua. Emme silti avaa mikkejämme saati kameroitamme ennen kuin kolmaskin osapuoli saa yhteyden auki. Ohjaajat vaihtavat kuulumiset keskenään. Itse odotan, että oma puheenvuoroni ojennetaan minulle hopeatarjottimella suoraan lapaan. Kun näin käy, kerron, mitä olen saanut viime viikkoina aikaan. Takeltelen sanoissani, tuntuu, että höpöttelen niitä näitä ja välillä ihan käsittämättömyyksiä, mutta jollakin ilveellä ohjaajat onnistuvat jatkamaan keskustelua sepustukseni päätyttyä. Hetken he taas puhuvat keskenään minun ollessa kyvytön osallistumaan muuten kuin kuunteluoppilaana. 

Palaveri kestää tuskin tuntia pidempään. Silti se tuntuu hirvittävän raskaalta. Hikoilen, ruuansulatus reistailee, ahdistun, monella tapaa samoja oireita kuin ne, jotka tiistaiyön ratoksi viipyilivät seuranani. Loppua kohti pissahätä yltyy, mutten kehtaa käydä vessassa kesken kaiken. Niinpä pidättelen. Huomio menee melkein yksinomaan rakkoon. En pysty keskittymään enää sanoihin, jotka soljuvat kuulokkeiden kautta korviini. 

Tapaaminen päättyy. Ryntään pöntölle. Sen jälkeen heittäydyn lattialle sikiöasentoon. Makaan siinä niin kauan, että säälittävyyteni laukaisee levottoman hirnumiskohtauksen. Mikä minä olen? Ihminenkö? No mutta, jaa, kai se keskustelu täytti tehtävänsä. Vielä, kun ajatukseni pysyivät itse asiassa, ohjaajilta tuli hyviä vinkkejä siitä, mitä väitöskirjaprosessissa kannattaisi seuraavaksi lähteä työstämään. Kunhan saan ruhoni revittyä irti matosta tuumin, että suhtaudun itse asiassa tutkimukseemme luottavaisemmin kuin viikkokausiin. Tekisi mieleni lähteä työstämään tutkimussuunnitelmaa saman tien, mutta maltan mieleni ja jään suoraan lounastauolle.

Päivä 4 (torstai)    

Eilen tunsin pilkahtavan hetken ajan olevani osa yliopistoyhteisöä. Osa tutkimusyhteisöä. Osa koko ihmiskuntaa. Tänään...

Noh. Jatko-opiskelu ja väitöskirjatyö ovat usein aika yksinäistä puurtamista normaalioloissakin. Näin käy helposti etenkin, ellei väikkäriä tekevällä ole taustallaan tutkimusryhmää, jonka jäsenten puoleen voi aina kääntyä pulmatilanteita kohdatessaan tai ihan vain kaivatessaan vertaistukea. Viruksen runtelemassa maailmassa yksinäisyys korostuu, kun spontaaneja kohtaamisia kollegoiden kanssa ei ole, kun istuu kotona vain läppäri ja viherkasvi seuranaan ja yrittää saada käytettyä aikansa hyödyksi, kun sunnuntait muistuttavat keskiviikkoja ja elämästä uhkaa tulla kuukausien latuvaellus hiihtoputkessa. Samassa tilanteessa on toki moni muukin, ei vain yliopistoväki. 

Väitöskirjalla tulee aina olla vähintään yksi ohjaaja ja tosi hyvästä syystä. Kahta tai kolmea ohjaajaa usein suositellaan, enkä enää ihmettele miksi. Kuitenkin, on hyvin yksilöllistä, kuinka lyhyellä varoitusajalla ohjaajiin voi saada yhteyden, jos haluaa kysyä heiltä jotakin. Nyrkkisääntö on, että jos asialla on kiire, älä luota, että ohjaajasi pystyy sinua sähköpostin välityksellä auttamaan. Toisaalta kynnys soittaa henkilölle, joka on paljon itseä kiireisempi, tutkija itsekin ja lisäksi paljon muuta, on valtavan korkea. Ei ihan pikkuasiasta kyllä lähtisi pirauttelemaan. 

Tänään olen ollut suuresti epävarma, lähteekö tämä tutkimus sittenkään vielä luistamaan. Kaipaisin jotakuta, jonka kanssa jutella edes pienen hetkisen ajan. Harmi, kun en hyvin tunne ketään toista väikkärintekijää, en niin hyvin, että rohkenisin ehdottaa yhteydenpitoa kenellekään heistä. Tässä kohtaa toivon jopa, että jatko-opiskelijoille olisi olemassa ohjattua ja pakollista ryhmätoimintaa. Joskus pakkorako vasta avaa silmät tajuamaan, mikä on tärkeää ja arvokasta.

Päätän torstain työrupeaman aloittamalla verkkokurssin R-kielen alkeista. Virnuilen ja suorastaan nauran ääneen tehdessäni huomion: no tämän kurssin kanssa sitä todella tuntee itsensä yksinäiseksi ja avuttomaksi. 

set.seed(10)

apuva <- matrix[sample(1:10, 100, replace = T)]

LOL?

Päivä 5 (perjantai)

En saa tätä päivää käyntiin heti aamusta. En edes avaa konetta. Lähden sovitusti saamaan apua syömis- ja ravitsemusvaikeuksiini. Saankin sitä, mutta ennen kaikkea tapaaminen ammattiauttajan kanssa löysää solmuja psyykkisellä puolella. Ensinnäkin oikean ja kokonaisen ihmisen kohtaaminen on kahden välipäivän jälkeen vapauttavaa. On vain niin mukava puhella puolituntinen asiaa ja asian vierestä. Hoitaja myös luo minuun uskoa, että tutkimuksemme on vihdoin oikeilla raiteilla ja iloitsee saavutuksistani. Kun pääsen takaisin kotiin, ei tietokoneen ääreen istuminen pelota eikä ahdistakaan. Ainakaan kovin paljon.

Tällä kertaa annan tutkimussuunnitelmamme olla ja sukellan suin päin ensimmäisen osatutkimuksen kimppuun. Alan toteuttaa sitä ilman valmista suunnitelmaa, fiilispohjalta. Katson, mihin holtiton otteeni minut viekään.

Mihin se minut vie? Kippas kappas, saan osatutkimuksen artikkelille kirjoitettua johdannon. Saan rakennettua muotit tutkimuksen vaatimille tilasto- ja paikkatietoaineistoille. Sinne vaan aineistot paikoilleen tsop ja tsup, ja ei muuta kuin analyyseja tekemään. Yhden ainoan päivän aikana saan niin ällistyttävän paljon aikaan vieläpä siten, että työn jälki on konkreettisesti silmin näyttöruudulla nähtävissä, etten malta olla taaskaan nauramatta ääneen. No nyt tämä alkaa jo näyttää ihan oikealta tutkimustyöltä eikä miltään hiekkalaatikkoleikiltä. Vihdoinkin, eihän siinä mennyt edes kolmea vuotta.

Ettei maankamara vain karkaisi liian kauas, päivän päätteeksi luen erään sähköpostin, joka tulee samalta ruoka-alan asiantuntijalta, joka aiemmin tällä viikolla tarjosi neuvojaan. Hän ehdottaa yhtäkkiä etätapaamista päästäkseen suusanallisesti purkamaan ajatuksiaan ruokajärjestelmästä, kestävästä kehityksestä ja kiertotaloudesta. Miten olisi ensi viikon perjantai? hän kirjoittaa.

Aah. Ei päivää ilman ahdistuksen hyökyaaltoa päin pläsiä. Julistan, että on liian myöhäistä vastata ehdotukseen, joten lähden mieluummin pitkälle kävelylle, jonka aikana innostun ottamaan jopa muutaman juoksuaskeleen, kevään kunniaksi tai jotain.

Päivä 6 (lauantai)

Poden huonoa omaatuntoa. Mietin, olenko oikeutettu viettämään viikonloput läpeensä edistämättä opintojani tai väikkäriäni edes vähäsen. Tähän menee lauantaista iso siivu. Siis pelkkään murehtimiseen. Teen kompromissin. Keskityn asioihin, jotka kehittävät minua samaan aikaan ihmisenä ja tutkijana, jotka vievät minua kohti ammattilaisuutta sekä tyyneyden ja mielenrauhan kyllästämää elämää. Kirjoitan romaania. Luen tekstejä ruoasta, kestävyydestä, kiertotaloudesta. Punon yhteen fyysistä kehoani ja henkistä sieluani hengittelyn ja keskittymisen kautta.

Sitä jään vain pohtimaan, että mitähän tutkimustamme rahoittavat tahot mahtaisivat ajatella, jos tietäisivät, mihin työaikaani käytän. Tarvitseeko apurahan käytöstä raportoidessa paljastaa viettäneensä runoilun, somen ja surffailun kirjomia päiviä. "Ihan totta, olen tosi kiireinen näiden sähköpostien lukemisen kanssa, menee varmaan vielä ainakin puoli tuntia." 

Hetko... äh... mikäs päivä tänään onkaan? 

Illan vapautan yksinomaan rentoutumiselle. Sallin itselleni luvan tuijotella telkkaria pidemmänkin aikaa, eikä sieltä muuten tule mitään älykästä dokkaria vaan älyvapaata viihdettä ja urheilua. Huono omatunto? Ja pyh. Todistan itselleni ottavani aivojeni lepuuttamisen tosissaan syömällä vähän sipsejä ja suklaata, syömällä niitä lisää ja lopettamalla vasta, kun alkaa oksettaa. Aah. Nyt helpottaa.

Päivä 7 (sunnuntai)

Tänään eilisen murheilut ovat historiaa. En antaudu niiden valtaan, sillä tiedän, mitä illalla on luvassa. Silloin teen jotakin, joka on kenties arvokkaampaa kuin mikään, mitä olen koko viikon aikana tehnyt. Edes kävelylenkit tai mindfulness eivät vedä aktiviteetille vertoja.

Näen äitini ja iskäni ja pikkuveljeni kasvot. Kasvot liikkuvat, ne hymyilevät. Huulet liikkuvat ja ääni kuuluu kaiuttimista. Kun sanon "moi!" he vastaavat "moi!"

Minulla ei ehkä ole ystäviä vaan onpa sittenkin. Perheenjäseneni ovat ja ovat aina olleet parhaat ystäväni. Saatan usein tuntea itseni yksinäiseksi mutta yksin en ole. Äiti, iskä ja veikka ovat pysyneet rinnallani kaikkein vaikeimpienkin vaiheiden yli. Olen heille ikuisesti kiitollinen ja tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun he ovat elämäni osa. Tärkein osa. Arvokkain osa.

Korona on murentanut monia ihmissuhteita. Vaikka matkat kotikonnuille ovat harventuneet, oma suhteeni perheeseeni on entisestään lujittunut. Eivät Skype, Zoom ja Teams välttämättä tee sosiaalisista kohtaamisista pinnallisempia. Riippuu, suhtautuuko niihin puhuvien päiden pälpätyskerhona vai tuntevien ihmisten sielujen hetkellisenä lomittumisena. Etäpalaverista toiseen ryntäily edustaa ehdottomasti ensimmäistä suhtautumistapaa. Keskustelulle on annettava sen vaatima aika, tai muuten se on parhaimmassakin tapauksessa vain osanottajien ajan tuhlaamista.

Yö 7 (maanantai)

Miten onkin niin, että uutta arkiviikkoa edeltävä yö on melkein järjestään tuskallinen? Vaikka maanantait muistuttaisivat paljon lauantaita? No, hyvä pitää tämä mielessä, ettei ainakaan kuvittele olevansa ihan justiinsa kuolemaisillaan, jos maanantaina kello 3.30 herää koputukseen, joka ei kuulukaan oven vaan kylkiluiden takaa.

Viikko 2

Ks. Päivä 1 - Yö 7.

Noo, vitsi vitsinä. Päivien ja öiden numerot vaihtuvat, tietenkin. Eivät Päiväni murmelina -leffan tapahtumat voisi oikeasti tulla todeksi.