25. luku: Kynnys, nimesi on Everest

Kiitos vielä kerran Turun kaupungille menneistä kahdeksasta kuukaudesta. Kiitos kaupunginkirjaston pääkirjaston tieto-osastolle, että sain olla.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuva: Chuck Garcia/chuckgarcia.com

1.2.2021: hyppäsin kirjastoavustajan työstä väitöskirjatutkijan työhön. Tai en varsinaisesti hypännyt vaan kiipesin. Kuun vaihteessa vastassa oli vuorenkorkuinen kynnys. Olisitte heti kertoneet, että se on niin korkea, olisin ottanut kiipeilyvarusteeni mukaan. Nyt jouduin menemään vapaakiipeilytyyliin, ja kädet ihan vereslihalla.

Työskentely kokopäiväisenä väitöskirjatutkijana apurahalla ei ole ihan pikkujuttu. Joka väittää, että väikkäri on kuin laajennettu versio gradusta, huijaa. Kun suunnittelin jatko-opiskelijaksi ryhtymistä, juuri tällaisia asioita olisin halunnut tietää jo etukäteen. Kantapään kautta oppii parhaiten, mutta olisi silti ollut kiva tietää jo ennakkoon, että iskua akillesjänteen seudulle on luvassa. 

Järkkäilyä

Elämäntilanteen muutos vaatii aina selvitysten lähettelyt sinne sun tänne. Kela haluaa totta kai aina tietää, kun tulot muuttuvat, ja työkkäriä kiinnostavat muutokset työmarkkina-asemassa. Liitto puolestaan alkaa ennemmin tai myöhemmin udella niin tuloista kuin työtilanteestakin etenkin, kun kuuluu samalla työttömyyskassaan. Näissä on kieltämättä ollut järjestelemistä, kun ovat edelleen kesken yli kuunkierron jälkeenkin.

Kun tutkimusapuraha on riittävän suuri, on velvoitettu ottamaan eläkevakuutus. Usein se on tällainen hassunniminen MYEL-vakuutus, joka tulee sanoista "maatalousyrittäjän eläkevakuutus". Hain vakuutusta jo ennen joulua, mutta vasta 2,5 kuukautta myöhemmin hakemus saatiin käsiteltyä. Vakuutus on yllättävän tyyris ja käsittääkseni, koska apurahani on kuitenkin sen verran pieni, ettei siitä mene veroa, joudun maksamaan sen täysimääräisenä itse ilman hyvityksiä. Nähkääs, kun pakolliset vakuutukset ovat normaalisti verovähennyskelpoisia, mutta jos veroa ei maksa, niin ei ole mitään mistä vähentää! Pliis, korjatkaa, jos olen väärässä. (Olenhan? OLENHAN?)

Someprofiilit tuli myös päivitettyä, ettei kukaan vain saa sellaista virhekäsitystä, että päätinkin tehdä väitöskirjani Turun kaupunginkirjaston pääkirjaston tieto-osaston luokittelujärjestelmästä...

Joka tapauksessa: väikkäriohjaajiakin on pitänyt herätellä antamalla heidän nuuhkia kierrätysravinnesäkkiä. Back in business, baby! Tähän on mennyt valitettavan paljon aikaa erinäisistä syistä, joita en nyt tässä lähde erittelemään. Parhaillaan käynnissä on vaihe, jossa viilaamme tutkimussuunnitelmasta ja ennen kaikkea tutkimuskysymyksistä sellaisia, että tutkimusta voi lähteä viimein luotsaamaan eteenpäin käytännön tasolla. Tutkimuskysymykseksi ei kelpaa "mitä tapahtuu, jos Suomen ruokajärjestelmä muokataan kiertotalousmallin mukaiseksi?". Tämä on väitöstutkimus, ei mikään kymmenen vuoden tutkimuskonsortio miljoonien eurojen EU-budjetilla. Kymmenen vuotta tässä saattaa silti mennä, mutta palataan siihen tuonnempana.

Tekniset murheet ovat värittäneet nekin kirjastotyön ja väikkärityön välisen kynnyksen ylitystä. Voi, kuinka kaipaankaan takaisin yliopistolle tekemään hommia. Siellä laitteet ovat viimeisen päälle laadukkaat ja ohjelmistot pyörivät ja kaikki pelittää - tai jos ei pelitä, niin ei ole oman onnensa nojassa probleeman kanssa. Siis: huspois, korona, ja pysykin poissa.

Kirjastotyö vs. väitöskirjatyö

Kirjastoavustajan työstä luopuminen ja paluu väitöskirjatyöhön on ollut melkoinen orientoitumisriitti, sillä ne ovat kaksi niin eri maailmaa. Toinen on läsnätyö fyysisellä työpaikalla, toinen etätyö, jossa fyysisenä tapahtumapaikkana toimii oma koti ja jossa pääasiallisena työpaikkana on maailmanlaajuinen tietoverkkojärjestelmä, jota myös internetiksi kutsutaan. 

Toisessa näkee jatkuvasti muita ihmisiä kasvotusten, toisessa harvakseltaan edes webbikameran välityksellä. Siirtymä on itse asiassa vasta opettanut, miten korvaamattoman arvokkaita fyysiset ihmiskontaktit ovat. Ilman niitä ei ihmisolento hyvin voi, persoonallisuustyypistään riippumatta. Siksi pitkittynyt eristäytyminen sopii vain erittäin harvoille.

Toisessa on säännölliset virastotyöajat kahdeksasta neljään -tyyliin, kun toisessa työajat saa pääasiassa päättää yrittäjämäisesti itse. Se, että saa päivän aikana jotain järjellistä aikaiseksi, on lähes yksinomaan itsestä kiinni. Molemmissa on puolensa. Kun työajat ovat säännölliset ja työ tapahtuu fyysisesti kodin ulkopuolella, on helppo erottaa työ ja vapaa-aika toisistaan. Etänä työ ja vapaa-aika väkisinkin asettuvat limittäin, jolloin sudenkuoppana on toisaalta jatkuva pakonomainen työasioiden miettiminen lenkkipoluilla ja illalla telkkaria vahdatessa, toisaalta hassujen videoiden katselu työajalla ja lounastauon venyttäminen kolmetuntiseksi. En sano, etteikö hassuja videoita voisi katsella työajalla, mutta jos et ole digitaalisen kulttuurin tutkija vaan sinun pitäisi itse asiassa kokoustaa kollegoidesi kanssa Teamsissa... ymmärsit ehkä jo pointin.

Toinen töistä on fyysisesti kohtuuraskas etenkin kaltaiselleni hepulle, jonka kunto on rapaa ja keho luuta ja nahkaa, mutta henkisesti kevyttä. Toinen ei ole fyysisesti ollenkaan raskas mutta henkisesti sitten sitäkin enemmän. Kirjastoavustajana oma vastuu on niukkaa, päinvastoin kuin väikkärityössä, jossa on monesti päävastuussa isosta, useamman vuoden mittaisesta tutkimusprojektista. Kuten jo sanoin, se ei ole ihan pikkujuttu. Se on paljon isompi kuin ennakkoon tajusinkaan.

Vuori opettaa

"Älä mittaa vuoren korkeutta ennen kuin olet sen huipulla ja näet, miten matala se on." -Dag Hammarskjöld 

Oletteko nähneet sen meemin, jossa piirroshahmo kapuaa ensin school-nimistä rinnettä, sen jälkeen high school -nimistä rinnettä ja lopulta college-nimiselle huipulle vain huomatakseen, että edessä on vielä suunnattoman pitkä nousu ennen life-nimisen huipun valloittamista? Siirtymä kokopäiväiseksi väitöskirjatutkijaksi on ollut yksi nousu. Sen taittamisen jälkeen nousu kuitenkin jatkuu väitöskirja-nimisen huipun häämöttäessä jossakin matalalla roikkuvien pilvien keskellä. Jo tämä ensimmäinen kapuaminen on opettanut minulle paljon.

Ensinnäkin on paljon asioita, joita olisin voinut tehdä jatko-opiskelijaksi hakeutuessani ja väitöstutkimuksen suunnittelussa toisin. Olisin voinut tinkiä tutkimusaiheen kiinnostavuudessa ja tuppautua mukaan johonkin tutkimusprojektiin, jossa aihe olisi annettu minulle valmiina. Tätä kautta olisin päässyt verkostoitumaan alani tutkijoihin kuin itsestään ja saanut kenties rahoituksenkin sitä varsinaisesti itse hakematta. Moni asia olisi sujunut helpommin ja nopeammin. En silti suostu katumaan: jos olisin mennyt helpoimman kautta, olisi usea taito jäänyt oppimatta. En olisi oppinut tutkimuksen suunnittelusta läheskään yhtä paljon. En olisi oppinut, miten kirjoitetaan menestyksekäs apurahahakemus. En olisi nyt tutkimusprojektin johdossa vaan rivitutkijan asemassa, jolloin en saisi ollenkaan samanlaista johtajakokemusta. 

Elämä on oppimatka. Kliseistä? Ehkä, mutta samalla täysin totta. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Klise x2. Harjoitus tekee mestarin. Ohhoh, onpa näitä paljon.

Kuulin taannoin käsitteestä huijarisyndrooma, joka vaivaa eritoten korkeasti koulutettuja. Huijarisyndroomaa poteva pitää itse itseään täysin epäpätevänä siihen, mitä tekee ja kokee tahtomattaan teeskentelevänsä asiantuntijaa. Kun tällainen henkilö esimerkiksi pitää esitelmän tai antaa haastattelun, pelkää hän milloin tahansa paljastuvansa huijariksi, vaikka olisi todellisuudessa alansa huippuja. Tämä on ongelma paitsi henkilölle itselleen, myös yhteiskunnallisesti. Miksi? No, jos ne ihmiset, jotka oikeasti tietävät asioista, ovat liian epävarmoja puhuakseen, ne ihmiset, jotka eivät tiedä mistään mitään, varastavat heidän puheenvuoronsa. Tällä tavoin kaiken maailman salaliittoteoriat ja pseudototuudet pääsevät leviämään.

Olen havainnut huijarisyndrooman piirteitä itsessänikin. Itselläni se kumpuaa tosiasiasta, että olen tutkijan urallani vasta alussa mutta silti tiedän useasta aiheesta enemmän kuin valtaosa muista ihmisistä. En voikaan tässä vaiheessa olla mikään superasiantuntija, eikä ole syytä hävetä, vaikken tiedäkään tai osaakaan kaikkea. Toisaalta ei ole järkevää odottaa ymmärryksen saturaatiopisteen saavuttamista - jos sellaista edes voi saavuttaa - vaan omien näkemysten tuominen esille on tärkeää jo matkan varrella. 

Väitöstutkimus on aloittelevalle tutkijalle liian iso projekti käsitellä. Mutta ei se haittaa, koska sen voi palastella ihmisenkokoisiin palasiin, ja apua saa ihmisiltä ympärillään. Tiedeyhteisössä toista autetaan yleensä mielellään, ja viimekädessä ohjaajiin voi tukeutua. Tutkimusprojektin ylijohtaja tai assari, yksin ei ole, ei jää.

Kaikki tämä karaisee elämä-nimisen vuoren valloitusta varten.