1. luku: Miksi tohtoriksi?
Tämä on elämäni ensimmäinen vakavasti otettava blogijulkaisu. Tätä ja kaikkia tulevia julkaisuja saa jakaa mielensä mukaan, mikäli uskoo perhe-, kaveri- tai tuttavapiiristään löytyvän ihmisiä, jotka saattaisivat olla kulloisestakin aiheesta kiinnostuneita.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Elettiin kevättä 2018. Pakersin graduni parissa lähes täysipäiväisesti, sillä muut opintoni Turun yliopistossa olivat viimeistä kurssia ja paria kirjallisuustenttiä vaille suoritettuina, enkä ollut työsuhteessa. Tutkimustulosten ja aikaisemman kirjallisuuden välisen keskustelun valvojana toimiessani alkoivat ajatukseni jo väistämättä kääntyä valmistumisen jälkeiseen aikakauteen, joka häämötti kauhistuttavan lähellä tulevaisuudessa. Mitä sitten tapahtuu, kun paperit on kädessä ja koko maailma avautuu silmien edessä? Mihin suuntaan sitä pitäisi lähteä? Työnhakuun, kai, mutta millaisia paikkoja hakea? Kas siinä pulma, sillä maantieteen oppiaineesta ei valmistuta mihinkään ammattiin. Tässä vaiheessa tiesin vain sen verran, että halusin joko jatkaa tutkimista tai hankkiutua jonkinmoiseen asiantuntija-asemaan päästäkseni soveltamaan oppimaani ja osallistuakseni maailman päättymättömään parannustyöhön. Eväät olivat siis olemassa mutta niin kovin levällään maassa jalkojeni juuressa.
No, tavoitteeni valmistua ennen kesää ei ihan toteutunut. Gradusta ei homma jäänyt kiinni vaan niistä kirjatenteistä, joita en saanut sovittua ohjaajani kanssa riittävän hyvissä ajoin. Homma venyi syksylle. Sitten kävi tietysti vielä niin, että kesällä sain tarjouksen korkeakouluharjoittelupaikasta, josta en nähnyt kykeneväiseksi kieltäytymään. Syksyn kestävä harjoittelujakso oli mielettömän hienoa ja arvokasta aikaa, vaikka viivästyttikin valmistumista entisestään, joka vain tiedekunnan joustavuuden ansiosta tapahtui kokonaisuudessaan vielä ennen kuin vuosi vaihtui. Kun käsissäni lepäsivät niin valmis gradu kuin filosofian maisterin paperitkin, koin iloa ja ylpeyttä saavutuksestani. Näiden tunteiden oli määrä kuolla nopeasti. Mitäpä sille valmistumisen jälkeiseen elämään valmistautumiselle kuului? Kappas, aivan samaa kuin reilu puoli vuotta aiemminkin. Sumu ei ollut hälvennyt minnekään.
Itse asiassa tämä on vain puolitotuus. Väittämä on totta vain, jos katselee kynnykseltä maailmankaikkeutta ainoastaan yhteen suuntaan kapean putkilon läpi. Tähän mennessä olin elänyt sellaiset kahdeksan kuukautta ryhdyttyäni aktiivisesti käymään läpi netin työpaikkailmoituksia ja lähettelemään avoimia hakemuksia kiinnostavilta kalskahtaviin työpaikkoihin. Ajan kuluessa olin alkanut huomata, että käytännössä kaikissa vähänkään kutkuttelevissa ilmoituksissa oli jotakin, joka ei sopinut kuvaan: koulutukseni tai muu pätevyyteni oli riittämätön, tai paikka oli luonteeltaan introverttiluonteenlaadulleni sopimaton. Samaan aikaan avoimet hakemukset kyyhöttivät Ö-mappien pahnanpohjimmaisina, unohdettuina ja luultavasti tyystin lukemattomina. Syksyn tullen tajuntaani iskeytyi ajatus: ei tämän näin pitänyt mennä. Ja toinen: tämä ei saa jatkua näin.
Harjoittelujakso antoi minulle mahdollisuuden pohdiskella tilannettani uudelta näkökantilta. Harjoittelun luonne oli sellainen, että minun velvoitettiin istuvan työpisteelläni kahdeksan tuntia päivässä, mutta muuten sain tehdä varsin vapaasti juuri niitä asioita, mitä halusin. Niinpä pystyin syksyn aikana (uudelleen) valmistautumaan valmistumisen jälkeiseen elämään, ja mitä teinkään? Aloin suunnitella väitöstutkimusta! Hyvänen aika, mistä tämä nyt tuli? Minähän olin miettinyt vielä kuukausi tai pari aikaisemmin, etten missään nimessä halua jatkaa enää opiskelemista, en ainakaan suoraan maisteriksi hankkiutumisen perään. Halusin irtioton kaikenlaisista opinahjoista, joissa olin leijonanosan elämästani viimeisen 18 vuoden aikana viettänyt. Halusin tehdä merkityksellistä työtä. Halusin vaikuttaa. Halusin tehdä sitä, mitä nyt aikuisena yleensä tehdään. Pidin sitä itsestäänselvyytenä, että opiskeluelämän jälkeen koittaa työelämä. En edes vakavasti harkinnut toisenlaisia reittejä, kunnes mainitsemani "onnettomuus" sattui tajunnassani. Yhtäkkiä aloin ajatella, että jos kerran tiede ja tutkiminen kiehtoo, niin miksi en sitten tekisi sitä? Väitöskirjan tekeminen on tutkimusta, eikö?
Syksyn 2018 kuluessa mieleeni muotoutui laaja kehikko, jonka varaan tulevan väitöstutkimukseni aihepiirin saattaisi rakentaa. Kirjoitan tutkimusaiheesta ja sen valinta- ja rajausprosessista oman blogijulkaisun myöhemmin. Valmistuttuani, ja harjoittelujaksoni päätyttyä joulukuussa 2018, ilmoittauduin välittömästi työttömäksi työnhakijaksi mutta ainoastaan tukipoliittisista syistä; jatko-opiskelijaksi hakeutuminen oli tässä vaiheessa ehdoton prioriteetti. Tuolloin tarkastelin hieman kulunutta vuotta ja pohdin, miten olin tilanteeseeni ajelehtinut. Alussa minusta ei ollut pitänyt tulla tohtoria, ei edes tohtorikoulutettavaa. Tuntui, etten ollut valinnut sitä reittiä, vaan se oli valinnut minut kuiskutellen korvaani ja houkutellen: "Olen täällä. Muistatko minut? Ajatteletko koskaan minua?" Kun niin oli tapahtunut, olin vakuuttunut siitä, että reitti oli ainoa oikea. Muitakin haaroja oli, mutta ei mitään yhtä varmapohjaista ja jalkapohjan alla miellyttävältä tuntuvaa. Olin toki tietoinen siitä, ettei tohtoristatus kenties tarjoaisi minulle minkäänmoista kilpailuetua tulevaisuuden työmarkkinoilla, vaan on kai tässä muitakin päämääriä. Tarkoituksena on kehittää ja toteuttaa itseään sekä parhaimmassa tapauksessa siinä sivussa kehittää omaa tieteenalaa – ja maailmaa.
Eli, mikä on oikea vastaus otsikon kysymykseen? Sanoittakaamme se vaikka näin: jos intohimonasi on tiede ja tutkiminen, jos olet valmis elämään taloudellisessa epävarmuudessa (tästä lisää seuraavassa blogijulkaisussa) ja jos "oikean" ammatin hankkiminen ei ole mielestäsi hyvän aikuiselämän ehdoton edellytys, tohtoriopiskelijaksi hakeutumista kannattaa tosissaan harkita. Itse tein juuri niin, ja katsokaa nyt mitä tapahtui.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Elettiin kevättä 2018. Pakersin graduni parissa lähes täysipäiväisesti, sillä muut opintoni Turun yliopistossa olivat viimeistä kurssia ja paria kirjallisuustenttiä vaille suoritettuina, enkä ollut työsuhteessa. Tutkimustulosten ja aikaisemman kirjallisuuden välisen keskustelun valvojana toimiessani alkoivat ajatukseni jo väistämättä kääntyä valmistumisen jälkeiseen aikakauteen, joka häämötti kauhistuttavan lähellä tulevaisuudessa. Mitä sitten tapahtuu, kun paperit on kädessä ja koko maailma avautuu silmien edessä? Mihin suuntaan sitä pitäisi lähteä? Työnhakuun, kai, mutta millaisia paikkoja hakea? Kas siinä pulma, sillä maantieteen oppiaineesta ei valmistuta mihinkään ammattiin. Tässä vaiheessa tiesin vain sen verran, että halusin joko jatkaa tutkimista tai hankkiutua jonkinmoiseen asiantuntija-asemaan päästäkseni soveltamaan oppimaani ja osallistuakseni maailman päättymättömään parannustyöhön. Eväät olivat siis olemassa mutta niin kovin levällään maassa jalkojeni juuressa.
No, tavoitteeni valmistua ennen kesää ei ihan toteutunut. Gradusta ei homma jäänyt kiinni vaan niistä kirjatenteistä, joita en saanut sovittua ohjaajani kanssa riittävän hyvissä ajoin. Homma venyi syksylle. Sitten kävi tietysti vielä niin, että kesällä sain tarjouksen korkeakouluharjoittelupaikasta, josta en nähnyt kykeneväiseksi kieltäytymään. Syksyn kestävä harjoittelujakso oli mielettömän hienoa ja arvokasta aikaa, vaikka viivästyttikin valmistumista entisestään, joka vain tiedekunnan joustavuuden ansiosta tapahtui kokonaisuudessaan vielä ennen kuin vuosi vaihtui. Kun käsissäni lepäsivät niin valmis gradu kuin filosofian maisterin paperitkin, koin iloa ja ylpeyttä saavutuksestani. Näiden tunteiden oli määrä kuolla nopeasti. Mitäpä sille valmistumisen jälkeiseen elämään valmistautumiselle kuului? Kappas, aivan samaa kuin reilu puoli vuotta aiemminkin. Sumu ei ollut hälvennyt minnekään.
Itse asiassa tämä on vain puolitotuus. Väittämä on totta vain, jos katselee kynnykseltä maailmankaikkeutta ainoastaan yhteen suuntaan kapean putkilon läpi. Tähän mennessä olin elänyt sellaiset kahdeksan kuukautta ryhdyttyäni aktiivisesti käymään läpi netin työpaikkailmoituksia ja lähettelemään avoimia hakemuksia kiinnostavilta kalskahtaviin työpaikkoihin. Ajan kuluessa olin alkanut huomata, että käytännössä kaikissa vähänkään kutkuttelevissa ilmoituksissa oli jotakin, joka ei sopinut kuvaan: koulutukseni tai muu pätevyyteni oli riittämätön, tai paikka oli luonteeltaan introverttiluonteenlaadulleni sopimaton. Samaan aikaan avoimet hakemukset kyyhöttivät Ö-mappien pahnanpohjimmaisina, unohdettuina ja luultavasti tyystin lukemattomina. Syksyn tullen tajuntaani iskeytyi ajatus: ei tämän näin pitänyt mennä. Ja toinen: tämä ei saa jatkua näin.
Harjoittelujakso antoi minulle mahdollisuuden pohdiskella tilannettani uudelta näkökantilta. Harjoittelun luonne oli sellainen, että minun velvoitettiin istuvan työpisteelläni kahdeksan tuntia päivässä, mutta muuten sain tehdä varsin vapaasti juuri niitä asioita, mitä halusin. Niinpä pystyin syksyn aikana (uudelleen) valmistautumaan valmistumisen jälkeiseen elämään, ja mitä teinkään? Aloin suunnitella väitöstutkimusta! Hyvänen aika, mistä tämä nyt tuli? Minähän olin miettinyt vielä kuukausi tai pari aikaisemmin, etten missään nimessä halua jatkaa enää opiskelemista, en ainakaan suoraan maisteriksi hankkiutumisen perään. Halusin irtioton kaikenlaisista opinahjoista, joissa olin leijonanosan elämästani viimeisen 18 vuoden aikana viettänyt. Halusin tehdä merkityksellistä työtä. Halusin vaikuttaa. Halusin tehdä sitä, mitä nyt aikuisena yleensä tehdään. Pidin sitä itsestäänselvyytenä, että opiskeluelämän jälkeen koittaa työelämä. En edes vakavasti harkinnut toisenlaisia reittejä, kunnes mainitsemani "onnettomuus" sattui tajunnassani. Yhtäkkiä aloin ajatella, että jos kerran tiede ja tutkiminen kiehtoo, niin miksi en sitten tekisi sitä? Väitöskirjan tekeminen on tutkimusta, eikö?
Syksyn 2018 kuluessa mieleeni muotoutui laaja kehikko, jonka varaan tulevan väitöstutkimukseni aihepiirin saattaisi rakentaa. Kirjoitan tutkimusaiheesta ja sen valinta- ja rajausprosessista oman blogijulkaisun myöhemmin. Valmistuttuani, ja harjoittelujaksoni päätyttyä joulukuussa 2018, ilmoittauduin välittömästi työttömäksi työnhakijaksi mutta ainoastaan tukipoliittisista syistä; jatko-opiskelijaksi hakeutuminen oli tässä vaiheessa ehdoton prioriteetti. Tuolloin tarkastelin hieman kulunutta vuotta ja pohdin, miten olin tilanteeseeni ajelehtinut. Alussa minusta ei ollut pitänyt tulla tohtoria, ei edes tohtorikoulutettavaa. Tuntui, etten ollut valinnut sitä reittiä, vaan se oli valinnut minut kuiskutellen korvaani ja houkutellen: "Olen täällä. Muistatko minut? Ajatteletko koskaan minua?" Kun niin oli tapahtunut, olin vakuuttunut siitä, että reitti oli ainoa oikea. Muitakin haaroja oli, mutta ei mitään yhtä varmapohjaista ja jalkapohjan alla miellyttävältä tuntuvaa. Olin toki tietoinen siitä, ettei tohtoristatus kenties tarjoaisi minulle minkäänmoista kilpailuetua tulevaisuuden työmarkkinoilla, vaan on kai tässä muitakin päämääriä. Tarkoituksena on kehittää ja toteuttaa itseään sekä parhaimmassa tapauksessa siinä sivussa kehittää omaa tieteenalaa – ja maailmaa.
Eli, mikä on oikea vastaus otsikon kysymykseen? Sanoittakaamme se vaikka näin: jos intohimonasi on tiede ja tutkiminen, jos olet valmis elämään taloudellisessa epävarmuudessa (tästä lisää seuraavassa blogijulkaisussa) ja jos "oikean" ammatin hankkiminen ei ole mielestäsi hyvän aikuiselämän ehdoton edellytys, tohtoriopiskelijaksi hakeutumista kannattaa tosissaan harkita. Itse tein juuri niin, ja katsokaa nyt mitä tapahtui.
Jatko-opiskelijaksi ryhtyminen ei todellisuudessa toki välttämättä tarkoita elinkautista yliopiston tai tiedeyhteisön palveluksessa. ETK:n Janne Salosen vuosi sitten kirjoittaman artikkelin mukaan tohtorin tutkinto tilastollisesti auttaa työllistymään ja hankkimaan vähän parempia levitteitä leivän päälle.
VastaaPoista