24. luku: Unohtamaton aika

Rauhaisaa vuodenvaihdetta täältä eristyksistä!
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Päättyvää puolivuotista ei ole syytä päästää unohtumaan. Se ei saa unohtua, ei vain saa.

Omasta puolestani voin sanoa, että minä en vuoden 2020 jälkimmäistä puoliskoa aivan hevillä unohda. Syy tähän ei tosin piile siinä mikroskooppisen pienessä heppulissa, joka on bailannut ympäri maita ja mantuja tauotta jo täyden vuoden. Bileväki on pitänyt musan sen verran hiljaisena, etteivät sivullisten korvat ole olleet kummemmin koetuksella, mutta hengityselimistö sitäkin enemmän. Yhden jos toisenkin rintaa on puristanut, vähintäänkin ahdistuksesta. 

Aion tehdä parhaani muistaakseni kuluneiden kesän ja syksyn ja alkutalven opetukset. Vielä vahvempana mielessäni kuitenkin on kaksi asiaa: kirjasto ja väikkäritutkimus. Mutta eipä mennä asioiden edelle. Aloitetaan siitä pakollisesta, niin päästään innostavampien puheenaiheiden pariin ja päättelemään tämä kirjoitus virkkeillä, jotka on juuri julistettu virusvapaaksi vyöhykkeeksi. 

Korona

Ei, ei se koruliike. Eijei, kyse ei ole kaljasta tai muista baari-illan johtotähdistä. Voi, kunpa voisinkin tässä kohtaa puhua Auringon kaasukehän uloimmasta kerroksesta, voisin kirjoittaa pelkästään siitä vaikka kokonaisen blogikirjoituksen, vaikken mikään tähtitieteilijä tai edes fyysikko olekaan. Vaan ei käy. Huoh. Todellisuutta ei käy kiistäminen. Pään työntäminen pensaaseen on itsepetosta ja elämän kieltämistä. 

Puhun viruksesta. Noin, nyt se tuli sanottua. Ja sitten eteenpäin...

Ei. Äh. Pakko sanoa jotain enemmän. Sanan pelko lisää pelkoa itse tappajamikrobia kohtaan. Mokomakin oman maailmamme lordi Voldemort.

Olen ollut onnekas, sillä SARS-CoV-2 ei ole tunkenut lonkeroitaan elämääni henkilökohtaisella tasolla. Lähimmäksi mokoma paljaalle silmälle näkymätön peto on päässyt tutun tutun saaman positiivisen testituloksen kautta. Itse kävin flunssaoireiden takia kerran testissä alkusyksystä. Myös kaikki lähimmät läheiseni ovat saaneet pumpulipuikon nenäänsä vuorollaan. Pelkkää miinusta, mutta huoli ja pelko ovat joka kerta olleet todellisia.

Onnea on myös, että pahimmat ahdistelut tuli ahdisteltua jo ensimmäisen aallon aikana keväällä. Syksyllä lakkasin seuraamasta tarkkoja tartuntalukuja, eikä koronauutisten tulva enää onnistunut paljon hetkauttamaan. Lähinnä se oli surkuhupaisaa, turhauttavaa, ikään kuin maailmassa ei olisi tapahtunut mitään muuta mainitsemisen arvoista. Korona, brexit ja USA:n vaalit. The End. Ja seuraavaksi päivän sää.

Mielenterveydellistä helpotusta soi myös työ, jota ei voi tehdä etänä. Kirjoja ei ainakaan vielä pysty hyllyttämään kotoa käsin ohjaamalla robottikättä joystickin avulla. Korkeintaan e-kirjoja voisi hyllyttää... Nojoo. Lähteminen töihin aamusta toiseen toi mieleen häivähdyksen menneistä ajoista, kun koulun kilikello kutsui kodin ulkopuolelle. Neljän seinän sisällä yksin vietetyt pitkät tunnit ahdistavat introverttiakin mieltä. Ihmisiä me olemme kaikki, ja luontomme saa meidät kaipaamaan kohtaamisia toistemme kanssa. 

Kevääseen ja kesään verrattuna syksy toi vain yhden ison lisämuutoksen. Epidemian alkuvaiheessa kasvomaskien käytön merkitystä viruksen leviämisen estämiseksi pidettiin käytännössä olemattomana. Toisen aallon edessä muuttui ääni kellossa. Otin useimpien muiden tapaan naamarätin osaksi muodikasta vaateparttani. En kenties ole sen käytön kanssa ollut täydellisen vastuuntuntoinen, mutta kauppaan tai bussiin olen ilman sellaista eksynyt vain hyvin harvoin. 

Töissä maskisuosituksen asteittainen koventuminen merkitsi, että paine sen käyttöön asiakastilojen ruuhkissa kasvoi. Me kirjastoavustajat pystyimme tekemään valtaosan työstämme naama paljaana, toisin kuin neuvontatyötä tekevät työkaverimme. Lähinnä lajittelijan ahtaudessa joutui kärsimään kasvojen alueen hiertymistä, janosta ja päänsärystä. Pieni hinta terveydestä, kyllä, etenkin kun suosii pestäviä kangasmaskeja muovisten sijaan. 

Varsinaisiin työtehtäviin epidemian aaltoilulla on ollut hämmästyttävän vähän vaikutusta. Lähinnä tunnelma kirjaston tiloissa muuttui, kun ensin ympärillä alkoi pyöriä kirjavarkaan näköisiä tyyppejä, ja joulukuun alussa asiakkaat katosivat osastolta kokonaan palvelujen rajoittamisen myötä. Isossa, melkein tyystin tyhjässä tilassa kirjahyllyjä sai täytellä omassa rauhassa, vaan oli siellä kolkkoa, hrr...

Yliopistolle taas ei ole juuri ollut menemistä kevään jälkeen kuin pakottavasta syystä. Tämän vuoksi opiskeluihini epidemian etenemisellä ei ole ollut minkäänlaista vaikutusta. Kaiken sen vähän, mitä olen kesäkuusta lähtien opintojeni eteen tehnyt, olen tehnyt kotona läppärin kanssa. Kuten tein jo keväällä. Se siitä siis.

Mä kirjastopoika oon

Olen äärettömän kiitollinen saamastani mahdollisuudesta työskennellä kirjastossa. Lapsuuden haaveeni toteutui, kun minusta kesäkuun ensimmäinen päivä tuli ihka oikea kirjastoavustaja. Kiitos siis, Turun kaupunki. En ole varma, mitä tein ansaitakseni paikan, muuta kuin osoitin kiinnostukseni sitä kohtaan. Ensimmäisen varsinaisen työpaikan syrjään kiinni pääseminen näinä epävakaina aikoina vain lisää mahdollisuuden arvokkuutta. Ylimääräinen nöyrä kumarrus päälle päätteeksi.

Ja mikä mahtavinta: työskentely kirjastoavustajana on osoittautunut lapsuuden haavekuvien veroiseksi hauskuudeksi. Ensimmäisenä on mainittava hauskat ja mukavat työkaverit, jotka luonnollisesti tekevät parhaat työpaikat. Heidän kanssaan on ollut sula riemu hyllytellä ja lajitella palautuksia, kuskailla varauksia ja duunailla muuta hubaa. 

Työpäivät ovat olleet pääosin nimensä veroisia eli työntäyteisiä aamusta iltapäivään. Harvemmin on päässyt syntymään hetkiä, ettei olisi ollut mitään järjellistä tekemistä. Tästä huolimatta vielä harvinaisempia ovat olleet vaiheet, jossa joku olisi ollut potkimassa meitä avustajia persauksille hoputtaen: "vauhtia nyt, liikettä kärryyn, jos liikkuisit vielä hitaammin, menisit jo taaksepäin!" 

Työtä on siis leimannut vahva itsenäisyys ja rauha tehdä sitä omaan tahtiin. Sopii minulle erinomaisesti. Aivan luksuspäiviä ovat olleet ne, jolloin hyllytysputkea ovat rikkoneet erikoishommat, kuten lajittelijassa päivystäminen, uusien ja uusvanhojen kirjojen tarroittaminen tai vakkareiden asioilla juoksentelu. Näistä päivistä saa aina virtaa koko viikon tarpeiksi.

Nyt, kun kirjastojaksoa on jäljellä enää yksi ainoa kuukausi, mietteeni ovat hyvin ristiriitaiset. Ne ovat olleet ristiriitaiset jo pitkään, mutta tässä joulukuussa erityisesti. Nimittäin, omasta puolestani jatkaisin kernaasti kirjastoavustajana tammikuun kuoleman jälkeenkin. En näe mitään syytä, miksi viihtyisin työssä jotenkin kehnommin helmikuun tullen kuin tähän asti olen viihtynyt. 

Ristiriita syntyy, kun ajattelen hieman tuoreempia ammatillisia haaveitani ja pohdin, kuinka hyvin kirjastoavustajan työ niihin istuu. Ei kovin hyvin. Ei kirjahyllyjen täyttäminen kovasti helli tutkijan mieltäni tai tarjoa kummoistakaan haastetta aivoilleni, joita pidän arvokkaimpana työkalunani ja työmarkkinavalttinani. Haaveenani on edelleen tutkijanura, ei elämänura kirjastossa. Täydellisessä maailmassa työskentelisin tietysti kirjastoavustajana puolipäiväisesti ja tutkijana puolipäiväisesti, vaan maailma ei voi koskaan olla täydellinen. Eipä haaveilla kuuta taivaalta. 

Ristiriitaa kärjistää tapahtuma, josta kerron tämän kirjoituksen seuraavassa alaluvussa. 

Vaikka kirjastojakso vääjäämättä päättyy vaivaisen kuunkierron kuluttua, joka sujahtaa ohi yhdessä hujauksessa, olen edelleen kiitollinen. Seitsemän viime kuukautta ovat olleet elämäni kenties hienointa aikaa, olen saanut rutkasti uutta työkokemusta, olen päässyt kehittämään sosiaalisia taitojani ja saanut päiviini mielekästä, arvollista tekemistä. Pirskatti, huomaan tätä kirjoittaessani, etten pysty kylmien kirjaimien avulla kunnolla välittämään tunteitani ja kiitollisuuttani Turun kaupunkia ja Turun kaupunginkirjaston pääkirjastoa kohtaan. Tietäkäätten, että rakastan teitä ikuisesti <3   

Mites se väikkäri?

Huoh. Väitöskirjasta ei ole mitään mainittavaa ajalta kesäkuu–marraskuu 2020. Nuo kuukaudet edistin filosofian tohtoriksi valmistumista vain seuraamalla maailman menoa tutkimusaiheeni näkökulmasta ja väsäämällä apurahahakemuksia. Arkipäivät täyttyivät kirjastotyöstä. Viikonloppuisin kaipasin suosikkiharrastusteni pariin, joten sen sijaan, että olisin vaikkapa suunnitellut tulevia kyselyjä ja haastatteluja tai hahmotellut tutkimusartikkelien runkoja, kirjoitin ja luin romaania, kokkailin, tein kävely- ja pyöräilylenkkejä,... sitä rataa. Toimin siis juuri päinvastoin kuin valtiovalta toivoo: tein töitä opintojen kustannuksella, en niiden eteen.

Joulukuun syntymä käänsi potkukelkan. 1.12.2020 sähköpostiini putkahti viesti OLVI-säätiöltä. Säätiö oli päättänyt myöntää minulle 10000 euron apurahan väitöstutkimuksen edistämiseen. Mykistyin. Keskelle kylmää ja sairasta maailmaa syttyi kirkas, lämmittävä liekki. Vuosi 2021 alkoi yhtäkkiä näyttää paljon valoisammalta ja innostavammalta. Kun olin jo kesällä saanut pienemmän, 3000 euron apurahan Otto A. Malmin lahjoitusrahastolta, tajusin että, hei, kasassa oli sen verran hyvät rahat, että pystyisin niiden turvin varmasti heittäytymään täysipäiväiseksi väitöskirjatutkijaksi vuodenvaihteeseen 21–22 saakka! Viimein aletaan puhua asiaa. Tätä hetkeä olen odottanut, luulin sen koittavan jo paljon aikaisemmin, mutta parempi myöhään. 

Ensi-innostuksen jälkeen hiipi murhe mieleeni. Niin innoissani kuin olenkin päästessäni vihdoin värkkäämään väitöskirjaa ilman taloushuolten kuminaa takaraivossa, haikeus kirjastotyön päättymisestä – kenties ikuisiksi ajoiksi – raastaa rintaa. Tuntuu hullulta lopettaa työssä, josta on niin paljon nauttinut. 

Mutta uusia haasteita kohti, niin on ajateltava. Uskotaan, ettei tuleva kevät merkitse juurtumista takapuolesta kiinni työtuoliin läppärin ääreen. Luotetaan, että riittää arkeen muutakin sisältöä kuin näppäimistön naputtelua ja LCD-näytön tihrustamista. Lähdetään siitä, että helmikuusta eteenpäin päivät pursuilevat omanlaistaan riemukasta sisältöä. Ja, ennen kaikkea, jatketaan haaveilua, että vielä jonakin päivänä palaan kirjastoon muussakin kuin asiakkaan roolissa ;)